Eka kerta

Ensimmäinen työvuoro on takana. Väsyttää, mutta ei edelleenkään nukuta. Viime yönä onnistuin torkkumaan kokonaiset kolme tuntia. Puoli viisi luovutin ja nousin ylös. Yövuoron hoitanut kaveri poimi minut kyytiin hieman ennen kuutta.

Ensimmäisen kyytinsä muistaa kuulemma aina. Minulla se oli ennakkotilaus, josta myöhästyin pari minuuttia, kun panikoin osoitteen löytämisen kanssa. Naisella oli kiire töihin, ei häntä kiinnostanut olinko ensimmäistä vai sadatta päivää töissä. Toinen ajo rentoutti jo hieman. Jatkoilta seuraaville siirtyvä porukka oli rentoa seuraa. Sain heti ensimmäisenä päivänä nähdä koko kirjon ihmisiä. Lapsia, vanhuksia, pyörätuoleja, sote-mummoja, humalaisia, krapulaisia, työmatkalaisia. Melkein kaikki suhtautuivat ensimmäisen päivän epävarmuuteeni erittäin positiivisesti. Olin kyllä nöyrää tyttöä, jos olin hiemankaan epävarma parhaasta ajoreitistä tai kadun sijainnista. Yksi nainen oli aivan hurjana, kun ajoin ensin hänen ohitseen etsiessäni osoitetta. Kun pyytelin anteeksi ja kerroin kokemattomuudestani alalla, nainen muuttui ihan enkeliksi ja alkoi itse pahoitella käytöstään.

Ensimmäinen kerta oli siis ihan positiivinen kokemus, vaikka jännityksen aiheuttama tärinä vaikeuttaa edelleen nukkumaan menoa. Toivottavasti tämä ei ole jatkuvaa...

Ensimmäisenä päivänä tekemiäni havaintoja:

• Laitteiden käyttö oli helppoa jo parin tunnin jälkeen, vaikka jännitin sitä kovin.
• Vaikeinta tuntuu olevan optimaalisimman reitin valitseminen, jos vaihtoehtoja on useita.
• Tuttukin osoite häviää totaalisesti mielestä, jos panikoi.
  
• Sunnuntai ei ole hiljainen ajopäivä. Ei ollut ainakaan tämä sunnuntai.
  
• Talvipusakka on näillä keleillä turha ja hiostava.
  
• Pidin (ainakin tänään) eniten keikoista keskustan hotelleilta asemille. Siistiä ja kohteliasta porukkaa. Nopeita ajoja, ehtii hoitaa todella monta tunnissa.

Työnantaja vaikutti ihan tyytyväiseltä päivän tienestiini. Kai tämä ihan hyvin alkoi.

Ramppikuumetta

Kommenteissa minua hätyyteltiin jo kirjoittamaan. Kirjoittaa pitäisi, kyllä - mutta ei tänne. Vittumaiseksi käynyt velvoite huhuilee pöydän reunalla. Paskamainen paperikasa.

Ammattiautoilijan ajolupa livahti lompakkoon viime viikon tiistaina. Mitättömän näköinen pahvilappu. Olisi nyt ollut edes jotain kohokuvioista leimaa tai krumeluuria. Ankea lupa, ankeasta toimistosta, ankean sateisessa marraskuussa.

Ensimmäinen ajovuoroni on ensi sunnuntaina. Jännittää. Ihan oikeasti. Vaikka minulle on sanottu, että saa soittaa ja ula on käytössä - kyllä neuvotaan - niin silti on aika orpo olo lähteä ensimmäistä kertaa ajoon. Mitä jos -kysymyksiä pyörii sadoittain päässä. Iltaisin mietin, mitä kautta ajaisin siitä ja siitä kaupunginosasta lentokentälle / rautatiesemalle / jäähallille. Jännittää ensimmäiset sote-kortit, matkojen yhdistelyt (onneksi ei ole sunnuntaina) ja taksamittarin käyttö. Kunhan pääsen itse taksiduunin kanssa sinuiksi, tekisi mieli tehdä uusille kuljettajille pieni vihkonen tärkeimmistä muistettavista asioista - vaikka vain henkiseksi tueksi ja turvaksi. Oppaan nimenä voisi olla: "Tumpelona tolpalla - älä panikoi".

Aamukierros

Tänä aamuna tuli katsastettua pankki, lääkäri ja poliisi. Lääkäri antoi terveen paperit ja tuikkasi Havrix-rokotteen käsivarteen. 105 euroa tuli hintaa koko paketille. Tsiisus...

Lääkärintodistuksen kera kipaisin poliisin lupatoimistoon laittamaan lopulta ajolupahakemuksen sisään. Samaan aikaan paikalle osui kurssikaveri. Hakemaan jo valmista lupaa. Kurssin rääväsuu. Kevyet vittuilut heitti meikäläisen hämäläisyydestä. Minä vain hymyilin takaisin ja onnittelin. Viime päivien tuottamisen tuska tutkintotyön kanssa on imenyt virrat vastaheittoihin. Tänään pitäisi jo jättää melko täydellinen versio. Ei muuten onnistu... Hieman kylmää.

Lisäys: Tänään tuli ensimmäinen työtarjous - isänpäivälle. Valitettavasti jouduin kieltäytymään. Lupa kun on taskussa vasta 15. päivä... Nainen langan toisessa päässä luulosti älyttömän mukavalta ja pirteältä. Rohkaisin soittamaan tulevaisuudessa uudelleen, jos tarvitsee kuljettajaa töihin.

Läpi meni!

Olen nyt sitten virallisesti ammattiautoilija. Ajolupakoe meni laakista läpi!

En ollut tutkinnon läpäisystä tippaakaan varma. Missasin mielestäni liikaa katuja. Olisin halunnut halata naista langan toisessa päässä, kun hän sanoi nimeni kohdalla lukevan "läpäissyt". Läpäissyt. Ai jumaliste, miten kaunis sana!

En aio ihan heti juosta paperien kanssa poliisilaitokselle hakemaan lupaa, sillä minulla on 1 ½ viikkoa aikaa hoitaa eräs toinen velvoite. Nimittäin tradenomin tutkintotyöni esiteltävään kuntoon. Kun sekin on pulkassa, niin sitten juhlitaan! Ja sen jälkeen duuniin. Jännittää hieman, mutta olen oikeasti täpinöissäni päästessäni töihin. Aion ajaa ensi alkuun täysipäiväisesti, mutta keväällä olisi tarkoitus löytää tuota varsinaista koulutusta vastaavia päivätöitä ja jättää taksarin hommat viikonloppuihin. Joka tapauksessa, olen juuri nyt jonkinlaisessa endorfiinihumalassa onnistumisestani ja aion nauttia siitä niin pitkään kuin sitä kestää. Ah!

Ai niin, lupasin tässä vaiheessa kertoa kaupunkini. Tampereelta minut löytää tolpalta. Todennäköisesti öisin ja viikonloppuisin, jos saan yhtään valita.

Lisäys: Kuulin, että meistä kurssilaisista n. 2/3 läpäisi kokeen, eli n. 25 henkilöä. Onnea kaikille! Tolpalla tavataan!

Pelon maantiedettä

Jude ihmettelee naisten pelokasta käyttäytymistä öiseen aikaan. Minä en juurikaan. Jo 7-8 vuotta sitten pikkukaupungissa asuessani pelkäsin minäkin. Noihin aikoihin asti olin kävellyt baarista kotiin turvallisin mielin. Mutta ajat muuttuivat. Tutuilla kulmilla alkoi pyöriä ihme häröjä, jotka ehdottelivat ja nuorisojengejä, jotka heittelivät rivoja uhkauksia. Torin kulmilla, jossa olin itse katsellut vuosia aiemmin poikien kortteliajoa, sai nyt nopeuttaa sitä askelta ja vilkuilla taakseen. Asuintaloni oven vedin perässäni sulki, enkä antanut sen painua hitaasti itsekseen kiinni. Olin kuullut jonkun saaneen sulkeutuvan oven raosta mukaansa kutsumattoman vieraan.

Ihmettelen, täytyykö naisten pyytää pääkaupunkiseudun takseja odottamaan, siksi kunnes on päässyt asuntoon sisään? Meillä päin tuo tapa tuntuu olevan itsestäänselvyys. Öiseen aikaan tuo on minusta monestakin syystä fiksua käytöstä, oli kyydittävä sitten mies tai nainen.

Miten sitten uskallan lähteä ajamaan taksia, jos olen joskus pelänyt öisillä kaduilla? Ikä. Itseluottamus. Kertynyt kokemus ihmisistä. Turvajärjestelmät. Ainakaan nyt ei pelota. Kysykää vuoden päästä uudelleen.

Haiseeko homma?

Bongasin tilastoista, että sivuilleni oli linkattu Taksi Foorumi -nimiseltä sivustolta. Näytti aika kuolleelta paikalta, ainakin toistaiseksi. Sivuston kautta eksyin erään virkanaisen blogiin, nimeltään the taxis take you where you wanna go. Blogin pääteemana on pääkaupunkiseudun taksiliikenne ja erityisesti kuljettajien käyttäytyminen. Hämmästyin, miten paljon kuskeilla on mielipiteitä asiasta jos toisesta. En kovin äkkiä osaa kuvitella itseäni haukkumassa poliitikkoja asiakkaan istuessa takapenkillä. Tai muutenkaan esittämässä näkemyksiäni päivän polttavista kysymyksistä.

Blogin viimeisin merkintä käsittelee kuljettajien ominaistuoksua. Kurssilla tuosta hygieniasta on puhuttu moneen kertaan. Ehkä johtuu siitä, että olen nainen, mutta en voi ymmärtää miten tuo asia voi olla jollekin hankala. Varsinkin miehille, joiden tarvitsee suihkun jälkeen vain kammata tukka ja pukea päälleen puhdas paita. Itse olen päätynyt kaksi kertaa peräkkäin saman haisevan kuskin kyytiin. Silloin ei tosin häirinnyt hien haju vaan aivan törkeä halvan partaveden löyhkä. Ehkä sillä peitettiin sitä hien hajua...

Virkanaisen kirjoituksissa pisti silmään naiskuskien totaalinen puuttuminen. Olemmeko niin korrekteja, ettei meistä ole mitään kirjoitettavaa, vai eikö kirjoittaja ole heihin törmännyt (epätodennäköistä)? Tosin, tuskin minustakaan hirveästi tarinaa kenenkään blogiin irtoaisi. Kun olen tuo intp luonteeltani. Asiallinen ja vaikeasti tutustuttava.

Paniikki iskee

Yhtenä kurssi-iltana yksi kouluttajista huvitti meitä näyttämällä datalta ajossa olevien autojen numeroita ja kertomalla mikä auto on kyseessä. Kai nuo tolpalla oppii vuosien varrella ihan itsestään. Triviaalitietoa sitä tuppaa näihinkin aivoihin kertymään, vaan ei sitä oleellista. Ammattiautoilijan ajolupatutkintokoe on viikon päästä, ja tunnen olevani ihan ulkona. Toiminta-alueiden rajat, lyhin reitti Hunningolta Huitsin Nevadaan, kadun X poikkikadut, mikä on ravintolan A ja apteekin B osoite... Koetilanteessa iskee paniikki, tiedän sen jo nyt. Sydän hakkaa ja pääkatujenkin nimet haihtuvat mielestä.

Kaksi kuukautta on hemmetin lyhyt aika opiskella uuteen ammattiin.

P.S. Samin meemiin osallistuvat. Muistakaa selata läpi myös taksiblogeja.

Taksin laatoittaminen ei kannata

Mitä taksiin oksentaminen maksaa? Se kannattaa jälleen pikkujoulujen alla kerrata Santerin viime vuotisesta merkinnästä. Varsinkin te ilmaista viinaa lipittävät amatöörit. Olette nimittäin suurin riskiryhmä.

Kurssilla olemme saaneet nauttia tulevien kollegoidemme oksennustarinoista. Yksi oli saanut ykät suoraan päälleen. Positiivista: autoa ei tarvinnut siivota lainkaan. Negatiivista: 30 asteen pakkasella ei ollut kiva ajaa ikkunat auki kahtakymmentä kilometriä.

Luovaa oksentamista: Kuski ei voinut heti pysäyttää liikenteellisesti hankalan paikan vuoksi. Kaveri yrjösi povariinsa. Tuli piripintaan, mutta ei tippaakaan yli. Toinen tapaus koulujen päättymisillalta. Tuore ylioppilas tunsi taksin takapenkillä äkillisen halun tyhjentää vatsansa sisällön. Ei kerinnyt sanoa edes "laudatur", kun ylioppilaslakki oli otettu uusiokäyttöön. Tuli muuten melkoisen paljon halvemmaksi kuin saman tavaran laskeminen penkeille.

Vinkiksi teille, jotka matkustatte henkilön seurassa, joka on huonommassa kunnossa kuin te itse. Sijoittakaa hänet istumaan kuskin viereen tai vielä mieluummin takapenkille pelkääjän paikan taakse. Tällöin ovi ja tienpenkka ovat tarvittaessa lähempänä. Siitä keskipaikalta tai kuskin takaa on huomattavasti hankalampaa ja jopa vaarallista hyökätä ulos helpottamaan oloaan. Paras vaihtoehto tietysti on, jos taksin kyytiin ei tulla ennenkuin se olo on hieman parempi.

Katu-unia

Näin viime yönä unta katukokeesta. Katukoehan on koe, jossa testataan kaupunkituntemusta ja kadut pitää sijoittaa oikeisiin kaupunginosiin. Lopullisessa ammattiautoilijan ajotutkintokokeessa kysytään noin 50 katua, joista oikeisiin kaupunginosiin pitää pystyä sijoittamaan noin 45 katua. Taksikurssin aikana meille pidetään satunnaisia pistareita, jotta nähdään opitun tiedon taso.

Niin, näin siis unta kokeesta. Koe oli painettu vaaleansinisin kirjasimin tummansiniselle paperille. Huolestuin, miten kuulakärkikynän teksti mahtaa erottua paperista. Suurin järkytys oli tentattavien katujen nimet:

• Orreviejankatu
• Hällä väliä katu
• Niin pitkä kuin leveäkin katu
• Läpikulku kielletty katu
• Tänne vaan katu
• Minne luulet ajavasi katu

Unessa nuo nimet eivät tietenkään tuntuneet oudoilta. Menin vain paniikkiin täydellisen tietämättömyyteni vuoksi. Aamulla hymyilytti. Omat aivot tarjoavat tietyssä vireystilassa parhaat viihdepaketit.

Väkivaltaa

Eräs tuttu maalaistaksikuski yritettiin ottaa hengiltä muutama viikko takaperin. Kyyditettävä oli tuttu, mutta hieman epävakaa nuori kaveri. Oli napannut takapenkiltä niskalenkkiotteen kuskista ja alkanut kaivaa puukkoa esiin. Käsirysyksi se tietty oli mennyt. Onneksi lähistöllä oli ihmisiä ja kuljettaja itse on aika raamikas kaveri. Muuten olisi voinut käydä huonosti. Nyt selvittiin muutamalla ruhjeella.

Yritän itse olla kovasti siinä uskossa, että kaupungissa taksikuski on paremmassa turvassa kuin maakunnissa. Kaupungissa takseista löytyvät hälytysnapit ja turvakamerat, joita harvoissa maalaistakseissa on. Lisäksi maalla asuneena voisin melkein sanoa, että haja-asutusalueella on väkilukuun suhteutettuna enemmän väkivaltaisia sekopäitä kuin kaupungissa. Tosin maalla harvemmin vedetään muuta kuin holia. Piripäät ne kaikista arvaamattomampia ovat.

En hirveästi jaksa ainakaan toistaiseksi pelätä konflikteja. Naiselle harvempi alkaa haastaa riitaa, eivätkä huumeveikot (kuulemma) juuri taksien kyydillä kulje.

Katutietous kunniaan

Flunssa iski sitten tänään koko voimallaan. Aion kaivautua koko päiväksi peiton alle juomaan kuumaa. Samalla voisi ahkerana tyttönä päntätä läjän katuja.

Ihmiset ovat kovin kyselleet minulta, että vieläkö siinä ammattiautoilijan ajolupatutkintokokeessa kysellään katuja? Kun teillä on se hieno laite siinä kojelaudalla, missä näkyy kaikki Suomen kadut? Kun olen kertonut, että kyllä, katukoe on osa koetta, ihmetellään asiaa kovin. Homma on nyt niin, että katujen osaaminen on osa taksinkuljettajan ammattitaitoa. Kun asiakas sanoo osoitteen, pitäisi noin pääsääntöisesti osata lähteä oikeaan suuntaan. Ei anna kovin mairittelevaa kuvaa kuljettajan taidoista, jos joka kerta asiakkaan hypätessä kyytiin pitää ennen liikkeelle lähtöä hipelöidä dataa. Olen myös kuullut, että kartan selaaminen saa aikaan joissakin asiakkaissa primitiivireaktioita tyyliin: "Mikäs v*tun taksinkuljettaja sinä olet kun et xxxkatua tiedä!?" Kun hallitsee suurimman osan kaduista, tuntee itsensä varmemmaksi työssään. Optimaalisimmat reitit on helpompi työstää päässään, kun se karttakin on siellä visualisoituneena.

Kun laitoin tämän blogin pystyyn, löysin blogilistalta kerta kaikkiaan hienon ryhmän nimeltään taksi. Olisi mukava nähdä ryhmän alla kaikki taksiblogit.

Epäonninen taksimatka

Nyt taksikurssin(kin) aikana olen toki kulkenut jonkin verran vapaa-aikana taksilla. Ihan kurssin alkuaikoin kertoa sössötin suhareille humalapäissäni olevani taksikurssilla. Enää en viitsi mainostaa, koska kuljettajan käytös muuttuu yleensä tuon jälkeen negatiivisempaan suuntaan. Tavallisesti pelotellaan ajolupatutkinnon vaikeudella ja työajoilla. Toki ihan kannustaviakin kommentteja on tullut. Olen kuitenkin päättänyt olla asiasta vaiti.

Eilen palailimme kaupungilta kahden pariskunnan voimin. Taisimme sekoittaa kuskin pasmat puhumalla kaikki päällekkäin ja kertomalla kaksi osoitetta yhtäaikaa. Taksi oli ajaa väärään suuntaan yhdessä risteyksessä. Sain hävetä seurueemme toista naispuolista henkilöä, joka alkoi jankata kuskille: "Miksi me oltiin äsken väärällä kaistalla, hä?! Miksi? Ihan varmaan oltiin?! Miksi oltiin väärällä kaistalla?" Kuvittelin itseni kuskin paikalle ja minua vitutti suunnattomasti hänen puolestaan... Sain onneksi tädin takapenkillä hiljenemään.

Ystäväpariskuntamme poistui kyydistä lykättyään meille vitosen ja jatkoimme matkaa. Nyt en enää puolustele kuskia. Olimme hänelle kerta kaikkiaan epäonninen poka. Kuljettaja jatkoi matkaa kakkostaksalla, vaikka kyydittävien määrän pudottua neljästä kahteen, olisi pitänyt vaihtaa ykköstaksalle. Huomasin asian parin kilometrin jälkeen, jolloin kuski pyyteli anteeksi ja vaihtoi taksan halvemmalle. Lupasi hyvittää perillä ja kysyi heti perään, olenko itse ajanut taksia. Vastasin totuudenmukaisesti, että en.

Tuli mieleen, että kuinka moni itse asiassa tietää, milloin taksissa saa olla päällä mikäkin taksa? Ilmeisesti moni virheellisesti luulee, että taksaluokan suuruus on kiinni vuorokaudenajasta, mikä ei pidä paikkaansa. Iltaisin ja pyhäisin lähtömaksu on ainut, joka kasvaa.

Eilisessä kuskissa minua ja miestä jurppi erityisesti pumppukaasu. Moinen ajotyyli on todella arsesta, varsinkin yöliikenteessä. Kuinkahan moni humalainen heittää laatat tuohon autoon pelkästään sen takia, että kuski luulee auton liikkuvan eteenpäin kaasupoljinta pumppaamalla?