maanantaina, tammikuuta 29, 2007

Krapulataksiblogi

Bongasin vasta nyt Vt:n taksibloggausmerkinnän. Rapsakkaa wannabe-meininkiä. Paitsi... miksi pekoni on mainittu tekstissä vain kerran?

sunnuntaina, tammikuuta 28, 2007

Tie mulle näytä...

Täytyy ensin sanoa, että Tampereen ravintoloista löytyy esimerkillisiä portsareita, jotka hoitavat työnsä hyvin - myös taksien näkökulmasta. Sitten on näitä, jotka sysäävät omat ongelmansa meille.

Eilen kyytiini lykättiin hieman itseäni nuorempi mies, jolla ei ollut päällystakkia päällä. Mies oli humalassa, mutta ei missään änkyräkännissä. En ehtinyt sanoa aa:ta portsarille, kun mies oli heitetty autooni ja poke hävinnyt suljetun oven taakse.

Kysyin kyytiläiseltäni ensimmäiseksi, onko hänellä kotiavaimia. Lompakko näytti olevan kädessä. Avaimia ei ollut, joten mihin hittoon poke kuvitteli minun miehen kuljettavan? Omaan kotiini? Mieheltä oli jäänyt ravintolaan takin lisäksi tyttöystävä. Puhelintakaan ei ollut. Minulla ei ollut tilanteeseen muuta ratkaisua, kuin kuljettaa mies toiselle sisäänkäynnille ja toivoa hänen selvittävän asiansa. En tiedä, mitä mies oli ravintolassa tehnyt ansaitakseen ulosheittämisen, mutta ei meidän työmme ole setviä ravintoloiden sotkuja. Soittakoot poliisin, eikä taksia, jos heittävät ihmisen pihalle talvipakkaseen ilman takkia ja kotiavaimia. Ihme toimintaa.

lauantaina, tammikuuta 27, 2007

Huumormiehiä

Kahden pariskunnan seurue nousi kyytiin:

Mies etupenkillä: "Lähdetään Hollolaan."
Nainen ratissa: "Siis kohti Lahtea? Ihan oikeasti?"

Olin hieman epäileväinen, koska seurue näytti siltä, että oltiin käyty teatterissa, syömässä ja muutamalla drinksulla ja nyt oltiin matkalla kohti kotia - joka olisi lähempänä kuin Lahden liepeillä. Epäilystäni vahvisti takapenkillä kikattava keski-ikäinen naiskaksikko.

M: "Joo joo! Hollolaan, usko pois!"
NR: "No jos olet ihan tosissasi, niin toki lähdetään Hollolaan."
M: "*nauraa höröttäen* No ei kai me mihinkään Hollolaan olla menossa, hahhahhaa! Uskoitko ihan tosissas? Hehhehheh!"

Tosi hauskaa, melkein Tena petti...

perjantaina, tammikuuta 26, 2007

Oppivuosi

Edellisen postauksen kommenteissa puhuttiin (tosin puoliksi tsoukilla) mahdollisuudesta, että häpeäisin olla taksikuski. Siitä ei tietenkään ollut kyse, kun puhuin tiettyjen ihmisten suhtautumisesta tähän ammattiin.

Syitä, miksi tähän hommaan aikoinaan lähdin:

- Halusin nähdä, pystynkö tähän. Pystyn.
- Minua on joskus arvosteltu vuorovaikutustaidoistani ihmisten kanssa. Halusin nähdä, pärjäänkö ihmisten kanssa äärimmäisissä tilanteissa. Pärjään.
- Olin utelias näkemään, mitä tämä työ on.
- Koska halusin.

Ihan odotusten mukaan kaikki ei ole tietenkään mennyt. Jotkut asiat, joiden luulin olevan vaikeita, olivatkin helppoja. Ja päinvastoin. Entä mitä olen oppinut? Taksikurssilla eräs kouluttaja tiivisti kaiken yhteen lauseeseen: "Pitää olla nöyrä, mutta ei nöyristelevä." Olen oppinut olemaan nöyrä tietyissä tilanteissa ja tiukka, kun on sen aika. En siis todellakaan häpeä tätä työtä. Missään muualla en varmasti olisi oppinut ihmisistä niin paljoa vuodessa kuin tässä työssä.

Koskaan ei tietenkään olla valmiita. Viimeksi eilen sain kuulla, etten sovi tähän ammattiin. Katsoin asiakasta kuulemma "pahasti". Mitäpä siihen on lisäämistä.

torstaina, tammikuuta 25, 2007

Identiteettikriisi?

"Ajetaanko siihen Plevnan portille vai ihan ravintolan oven eteen?" En yleensä kysy moista, vaan jätän asiakkaat siihen portille, mutta tästä pariskunnasta säteili jotakin mahdottoman ylimielistä. "Tottakai oven eteen! Ei kai tässä mistään portilta kävellä, kun ravintolaan ollaan menossa!" "Aivan, tottakai..."

Mutkittelin Finlaysonin rakennusten välistä ja sankan väkijoukon läpi elokuvateatterin editse ravintola Plevnan eteen. Portille (jonka läpi ei saa siis autolla ajaa) oli matkaa auton nokasta ehkä viisi metriä. Pariskunta maksoi matkansa täydellisen hiljaisuuden vallitessa.

Minulle ei ihan selvinnyt, tunsivatko nämä ihmiset Finlaysonin aluetta ennestään. Joko he halusivat ehdottomasti kuljetuksen aivan oven eteen tai sitten eivät todellakaan halunneet keskustella taksikuskin kanssa Plevnan portin ja ravintolan oven välisistä etäisyyksistä. Epäilen jälkimmäistä.

Joistakin ihmisistä oikein vaistoaa, miten taksinkuljettaja asettuu heidän ihmiskastissaan jonnekin alimpaan peränurkkaan. Sivistymättömiä tolloja, jotka eivät ole muuta työtä saaneet. Nipin napin ihmisiksi laskettavia olentoja, jotka eivät ansaitse kuin pakollisen huomion.

Haen taas aktiivisesti oman alani töitä. Jos vaikka saisi vielä jonkinlaista uraakin luotua ennen totaalista keski-ikäistymistä. Pitää myöntää, että olen ollut vähän kahden vaiheilla tämän taksiurani mainitsemisesta cv:ssä. Tuskin tämä työttömyyttä huonompi vaihtoehto on, mutta jos rekrytoija on sen tyylinen, kuin tuo Plevnaan kulkenut pariskunta...

Monta hakemusta on kadonnut - TYPOn sanoin - mustaan aukkoon. Kyllä se syö naista siinä kuin miestäkin.

keskiviikkona, tammikuuta 24, 2007

Koulutusta

Olen joskus nähnyt asiakkaan valitsevan tietyn merkkisen auton taksien joukosta. Jollain lailla huvittavaa käytöstä, joka voidaan tilanteen niin salliessa hyväksyä. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että aletaan vinkua kuljettajan sukupuolesta. Itse en ole koskaan törmännyt asiakkaaseen, joka vaatisi mieskuskin, mutta ihan viikon sisällä kuulin naiskollegan huutelevan ulalla ko. tilanteesta ja pyytävän uutta autoa paikalle.

Aloin miettiä miten itse reagoisin, jos asiakkaat alkaisivat huudella ettei "reikä ratissa" kelpaa. Primitiivireaktio olisi varmaan joihinkin homosolvauksiin sortuminen, joka ei ole kovin tyylikästä. Siskot, ehdottaisin kyseiseen tilanteeseen seuraavaa, sivistynyttä toimintatapaa:

1. Kerro hymyillen mieskuljettajaa vaatineelle asiakkaalle, että tilaat paikalle uuden auton ja uroksen.
2. Ota yhteys keskukseen. Tee se mielellään ulalla, jotta kaikki kuulevat.
3. Kerro, että asiakas osoitteessa X on erittäin aggressiivinen ja ettei kyseiseen paikkaan kannata lähettää uutta autoa.

Tunnin päästä osoitteessa on ihan oikeasti erittäin aggressiivinen asiakas...

maanantaina, tammikuuta 22, 2007

Kuvatuksia

Viime kesänä sain kokea yhden hienoimmista asioista tässä ammatissa. Auringonnousut ja -laskut saman työvuoron aikan. Olin monesti aivan haltioissani maisemista ja hämmentynyt siitä, miten juuri kukaan asiakkaista ei reagoinut mahtaviin näkymiin. Joinakin öinä kannoin jopa digipokkaria mukanani, mutta silloin en tietenkään osunut hyville kuvauspaikoille. Puhelimessani on kamera, mutta sillä otetut kuvat eivät tee oikeutta kuvauskohteille.

Viime syksynä talouteemme ilmestyi digijärkkäri. Jahka opettelen käyttämään sitä kunnolla, saatatte hyvinkin havaita naistaksikuskin tripodin ja kameran kanssa tien varrella, katse kohti taivaanrantaa. Sitä ennen saatte pari näytettä puhelimeen tarttuneista otoksista.

Tämä on otettu aamuyöllä 13.8.2006 Pispalanharjulta kohti Näsijärveä. Aivan tolkuttoman hieno auringonnousu. Kunpa vain olisi ollut kunnon kamera ja aikaa sijoittaa itsensä paikkaan, jossa myös Näsinneula olisi tullut kuvaan mukaan

Talvista todellisuutta. Tältä näyttää maailma taksikuskin silmin rautatieaseman tolpalta. Tähän näkymään ei tarvita digijärkkäriä. Parempi siirtää katseensa hyvään kirjaan tai huonoon iltapäivälehteen.

sunnuntaina, tammikuuta 21, 2007

Kolme kikkaretta

Olin jo aikeissa kehua, miten mukavaa porukkaa tällä viikolla on ollut liikkeellä, kun lauantai-yö muutti kaiken. Sain kokea KOLME vähemmän miellyttävää tapausta.

Ensimmäinen oli kyyti, jollaisesta kuulee juttuja ja jollaisesta varoitan aina asiakkaita, mutta vasta nyt osui omalle kohdalle. Nimittäin kimppakyytitappelu. Tolpilla on aina tyyppejä, jotka kyselevät muiden jonottajien määränpäätä, tavoitteena kimppakyyti. Ok, useimmiten nämä kyydit sovitaan hyvässä yhteisymmärryksessä, eikä ongelmia synny. Vaan jos samaan autoon osuu kaksi ihmistä, jotka ovat tarkkoja rahoistaan ja herkkiä tappelemaan... Tällöin alkaa väittely, paljonko kukin maksaa ja lopulta katsotaan päähänlyöntikisalla, kuka kukin on. Ilmeisesti saan piipahtaa ensi viikolla Sorilla kertomassa oman versioni tapahtuneesta. Paskaa.

Tapahtuma kaksi. Olen nähnyt Hämeenkadulla kaikenlaista ihmispeuraa, mutta tänään olin törmätä aivan uskomattomaan tapaukseen. Tyyppi lähti juoksemaan vasemmalta alle. Minä väistin oikealle samalla jarruttaen. Tyyppi kiihdytti, kuin jahdaten minua tai yrittäen jäädä väkisin alle. Lopulta sain auton pysähtymään ja jannu törmäsi auton vasempaan SIVUUN. Yleensä hillitsen itseni, kun on asiakkaita kyydissä, mutta sillä hetkellä avasin ikkunan ja huusin kitarisani kipeiksi. Paskaa.

Yön kolmas tapaus veti mittarini totaalisesti punaiselle ja lisäsi pari pistettä rasismimittariini. Muutaman hassun sanan suomea osaava kaveri hyppäsi kyytiini eräästä hotellista. Hämeenkatua toisteltiin ja sinne lähdin ajamaan. Hämeenkatu ei kuitenkaan kelvannut osoitteeksi, vaan seuraavaksi alettiin puhua jotain Siwasta, ja että kotiin pitäisi päästä. Täyttä selkoa en sanoista saanut ja Siwoja on Tampereella muutama. Tyyppi ei osannut suomea, ei englantia, ainoastaan eteläisen naapurin humalaista sönkötystä. Koska en voinut jättää miestä 10 asteen pakkaseen heitteille, olin jo tiputtamassa häiskän Ratinan Shellille selviämään ja miettimään osoitettaan. Pinnani vain kiristyi, kun tyyppi hoki koko ajan: "Sinä olla iisi, ei niin kova kuri." Mies selvisi hieman, kun ymmärsi joutuvansa ulos autosta, jos ei ala suuntimaa tulla. Löysimme pienen hakemisen jälkeen perille ja tuli maksun aika. Rahaa kaivettiin joka taskusta todella pitkään... Summa jäi muutamaa senttiä auki, mutta en todellakaan alkanut niistä inistä, sillä halusin päästä ääliöstä eroon. Sanoin tyypille heiheit, kun sain kuulla jotain uskomatonta: "Sinä anta telefooninumberi." "Anteeksi mitä?" "Minä soitta sinul. Anta telefooninumberi." Silloin suustani purkautui kaikki ajatukset yhdessä läjässä: "Voi helvetti, mä olen kypsä teikäläisiin! Teillä ei ole rahaa, olette yksiä limoja ja yritätte vielä iskeä, kuin olisitte joku jumalan lahja naisille! Sinä painu vittuun nyt heti! ULOS!" Paskaa.

lauantaina, tammikuuta 20, 2007

Hirveetä hihitystä

Viime yönä ulalla kuului useaan otteeseen varoituksia teiden varsilla poukkoilevista hirvistä. Tällä kertaa kyse oli oikeista hirvee-eläimistä, ei niistä toisista.

Aamuyön viimeisenä tuntina, matkalla kohti lentokenttää, datalle ilmestynyt viesti sai rattinaisen hillittömän hilpeyden valtaan: "(05:41:35) HIRVI VAANII EDELLEEN LUKONMÄESSÄ, VAROKAA!" Onneksi asiakkaani oli yhtä väsynyt kuin minä, kun luin hänelle viestin. Hassu hihitysmatka.

perjantaina, tammikuuta 12, 2007

Säätämistä

Kaksi kaverusta matkusti samaan suuntaan kyydilläni. Toinen jäi pois, kun mittarissa oli tasan kymppi.

A: "Mä maksan tähän asti. Tässon kymppi."

Yleensä ehdotan näissä tilanteissa, että antaa sille viimeiselle asiakkaalle sen rahan. Silloin minun ei tarvitse sählätä mittarin kanssa tai alkaa vähennellä perillä jo maksettuja summia. Matka jatkuu ripeästi ja kaikki ovat tyytyväisiä - yleensä. Nyt miehet alkoivat käsittämättömän selvittelyn.

A (B:lle): "Ööö... Siis tässön tää mun kymppi. Sä annat nyt siis varmaan mulle jotain..?
B: "No tässon 20 euroo. Riittääks se?"
A: "En mä tiedä, kysytään kuskilta."

Tässä vaiheessa olin aivan kysymysmerkkinä poikien hääräämisestä. Seteleitä vaihdeltiin ees taas. Hommassa ei ollut päätä eikä häntää.

Nainen ratissa: "Kröhöm! Mitäs jos nyt ottaisitte omat setelinne takaisin haltuun...noin, hyvä. Nyt A antaa B:lle kympin ja olette sujut.

Miehet tekivät kuten neuvoin, ja herra B jatkoi kanssani matkaa.

B: "Siis mä en nyt ymmärrä. Siis mä sain kympin vaikka kaveri lupas maksaa oman matkansa... Mittarissa on nyt 12 euroa.. Mitä mä oikein nyt joudun maksamaan, kun sulle ei ole maksettu vielä mitään?"
Nainen ratissa: "Siis sehän on ihan sama saiko sen kympin sinä vai minä. Nyt se kymppi on sinulla ja sinä maksat koko reissun perillä."
B: "Mutta mä jään tässä nyt häviölle, vai kuinka? Mä en nyt ymmärrä..? Miten mittarissa on yli kymppi, vaikka mun kaveri makso jo oman matkansa?"
Nainen ratissa: "Se on sinulla se kaverin matkan hinta - se kymppi."
B: "Mut mä en tajuu..."

Kehittyyköhän sitä joskus sellainen superihmistutka, mikä kertoo joka asiakkaan kohdalla miten kannattaa toimia, jotta välttyy säätämiseltä.

keskiviikkona, tammikuuta 03, 2007

Uuden median menestyjät

Lärpäke nimeltään Tutkain sai kunnian olla ensimmäinen rattinaista haastatellut aviisi. On minua itse asiassa pyydetty kertaalleen johonkin Ilta-Puluunkin, mutta kun olisivat tarvinneet pärstäkertoimen siihen oheen, niin en suostunut.

Tämänkin haastattelun suurimmaksi kynnyskiveksi oli tulla anonymiteettini. Kahta sekuntia ennen luurin sulkemista tajusin kysyä, että ei kai siihen mitään nimeä tule. Juu, kyllä vaan. En keksinyt mitään sopivaa nimimerkkiä siihen hätään, joten jutun "Sini" on neiti Toimittajan keksimä. Voin vain sanoa, ettei olemuksessani ole hitustakaan Siniä. Sini on sellainen pieni tyttö, jolla on lautasen kokoiset metsäkauriin silmät, keijukaisen olemus ja tyttömäinen kikatus. Että lukekaa juttu, mutta vaihtakaa nimen kohdalle vaikka Sari. Taikka Pirkko. Lähempänä nekin.

maanantaina, tammikuuta 01, 2007

Täydellinen naamioituminen

Mies kavereilleen takapenkillä: "Ajateltiin pitää naamiaiset. Pyydetään sinne Teron goottikaverit ja sanotaan ettei ne saa meikata."