Eka kerta

Ensimmäinen työvuoro on takana. Väsyttää, mutta ei edelleenkään nukuta. Viime yönä onnistuin torkkumaan kokonaiset kolme tuntia. Puoli viisi luovutin ja nousin ylös. Yövuoron hoitanut kaveri poimi minut kyytiin hieman ennen kuutta.

Ensimmäisen kyytinsä muistaa kuulemma aina. Minulla se oli ennakkotilaus, josta myöhästyin pari minuuttia, kun panikoin osoitteen löytämisen kanssa. Naisella oli kiire töihin, ei häntä kiinnostanut olinko ensimmäistä vai sadatta päivää töissä. Toinen ajo rentoutti jo hieman. Jatkoilta seuraaville siirtyvä porukka oli rentoa seuraa. Sain heti ensimmäisenä päivänä nähdä koko kirjon ihmisiä. Lapsia, vanhuksia, pyörätuoleja, sote-mummoja, humalaisia, krapulaisia, työmatkalaisia. Melkein kaikki suhtautuivat ensimmäisen päivän epävarmuuteeni erittäin positiivisesti. Olin kyllä nöyrää tyttöä, jos olin hiemankaan epävarma parhaasta ajoreitistä tai kadun sijainnista. Yksi nainen oli aivan hurjana, kun ajoin ensin hänen ohitseen etsiessäni osoitetta. Kun pyytelin anteeksi ja kerroin kokemattomuudestani alalla, nainen muuttui ihan enkeliksi ja alkoi itse pahoitella käytöstään.

Ensimmäinen kerta oli siis ihan positiivinen kokemus, vaikka jännityksen aiheuttama tärinä vaikeuttaa edelleen nukkumaan menoa. Toivottavasti tämä ei ole jatkuvaa...

Ensimmäisenä päivänä tekemiäni havaintoja:

• Laitteiden käyttö oli helppoa jo parin tunnin jälkeen, vaikka jännitin sitä kovin.
• Vaikeinta tuntuu olevan optimaalisimman reitin valitseminen, jos vaihtoehtoja on useita.
• Tuttukin osoite häviää totaalisesti mielestä, jos panikoi.
  
• Sunnuntai ei ole hiljainen ajopäivä. Ei ollut ainakaan tämä sunnuntai.
  
• Talvipusakka on näillä keleillä turha ja hiostava.
  
• Pidin (ainakin tänään) eniten keikoista keskustan hotelleilta asemille. Siistiä ja kohteliasta porukkaa. Nopeita ajoja, ehtii hoitaa todella monta tunnissa.

Työnantaja vaikutti ihan tyytyväiseltä päivän tienestiini. Kai tämä ihan hyvin alkoi.

Ramppikuumetta

Kommenteissa minua hätyyteltiin jo kirjoittamaan. Kirjoittaa pitäisi, kyllä - mutta ei tänne. Vittumaiseksi käynyt velvoite huhuilee pöydän reunalla. Paskamainen paperikasa.

Ammattiautoilijan ajolupa livahti lompakkoon viime viikon tiistaina. Mitättömän näköinen pahvilappu. Olisi nyt ollut edes jotain kohokuvioista leimaa tai krumeluuria. Ankea lupa, ankeasta toimistosta, ankean sateisessa marraskuussa.

Ensimmäinen ajovuoroni on ensi sunnuntaina. Jännittää. Ihan oikeasti. Vaikka minulle on sanottu, että saa soittaa ja ula on käytössä - kyllä neuvotaan - niin silti on aika orpo olo lähteä ensimmäistä kertaa ajoon. Mitä jos -kysymyksiä pyörii sadoittain päässä. Iltaisin mietin, mitä kautta ajaisin siitä ja siitä kaupunginosasta lentokentälle / rautatiesemalle / jäähallille. Jännittää ensimmäiset sote-kortit, matkojen yhdistelyt (onneksi ei ole sunnuntaina) ja taksamittarin käyttö. Kunhan pääsen itse taksiduunin kanssa sinuiksi, tekisi mieli tehdä uusille kuljettajille pieni vihkonen tärkeimmistä muistettavista asioista - vaikka vain henkiseksi tueksi ja turvaksi. Oppaan nimenä voisi olla: "Tumpelona tolpalla - älä panikoi".

Aamukierros

Tänä aamuna tuli katsastettua pankki, lääkäri ja poliisi. Lääkäri antoi terveen paperit ja tuikkasi Havrix-rokotteen käsivarteen. 105 euroa tuli hintaa koko paketille. Tsiisus...

Lääkärintodistuksen kera kipaisin poliisin lupatoimistoon laittamaan lopulta ajolupahakemuksen sisään. Samaan aikaan paikalle osui kurssikaveri. Hakemaan jo valmista lupaa. Kurssin rääväsuu. Kevyet vittuilut heitti meikäläisen hämäläisyydestä. Minä vain hymyilin takaisin ja onnittelin. Viime päivien tuottamisen tuska tutkintotyön kanssa on imenyt virrat vastaheittoihin. Tänään pitäisi jo jättää melko täydellinen versio. Ei muuten onnistu... Hieman kylmää.

Lisäys: Tänään tuli ensimmäinen työtarjous - isänpäivälle. Valitettavasti jouduin kieltäytymään. Lupa kun on taskussa vasta 15. päivä... Nainen langan toisessa päässä luulosti älyttömän mukavalta ja pirteältä. Rohkaisin soittamaan tulevaisuudessa uudelleen, jos tarvitsee kuljettajaa töihin.

Läpi meni!

Olen nyt sitten virallisesti ammattiautoilija. Ajolupakoe meni laakista läpi!

En ollut tutkinnon läpäisystä tippaakaan varma. Missasin mielestäni liikaa katuja. Olisin halunnut halata naista langan toisessa päässä, kun hän sanoi nimeni kohdalla lukevan "läpäissyt". Läpäissyt. Ai jumaliste, miten kaunis sana!

En aio ihan heti juosta paperien kanssa poliisilaitokselle hakemaan lupaa, sillä minulla on 1 ½ viikkoa aikaa hoitaa eräs toinen velvoite. Nimittäin tradenomin tutkintotyöni esiteltävään kuntoon. Kun sekin on pulkassa, niin sitten juhlitaan! Ja sen jälkeen duuniin. Jännittää hieman, mutta olen oikeasti täpinöissäni päästessäni töihin. Aion ajaa ensi alkuun täysipäiväisesti, mutta keväällä olisi tarkoitus löytää tuota varsinaista koulutusta vastaavia päivätöitä ja jättää taksarin hommat viikonloppuihin. Joka tapauksessa, olen juuri nyt jonkinlaisessa endorfiinihumalassa onnistumisestani ja aion nauttia siitä niin pitkään kuin sitä kestää. Ah!

Ai niin, lupasin tässä vaiheessa kertoa kaupunkini. Tampereelta minut löytää tolpalta. Todennäköisesti öisin ja viikonloppuisin, jos saan yhtään valita.

Lisäys: Kuulin, että meistä kurssilaisista n. 2/3 läpäisi kokeen, eli n. 25 henkilöä. Onnea kaikille! Tolpalla tavataan!

Pelon maantiedettä

Jude ihmettelee naisten pelokasta käyttäytymistä öiseen aikaan. Minä en juurikaan. Jo 7-8 vuotta sitten pikkukaupungissa asuessani pelkäsin minäkin. Noihin aikoihin asti olin kävellyt baarista kotiin turvallisin mielin. Mutta ajat muuttuivat. Tutuilla kulmilla alkoi pyöriä ihme häröjä, jotka ehdottelivat ja nuorisojengejä, jotka heittelivät rivoja uhkauksia. Torin kulmilla, jossa olin itse katsellut vuosia aiemmin poikien kortteliajoa, sai nyt nopeuttaa sitä askelta ja vilkuilla taakseen. Asuintaloni oven vedin perässäni sulki, enkä antanut sen painua hitaasti itsekseen kiinni. Olin kuullut jonkun saaneen sulkeutuvan oven raosta mukaansa kutsumattoman vieraan.

Ihmettelen, täytyykö naisten pyytää pääkaupunkiseudun takseja odottamaan, siksi kunnes on päässyt asuntoon sisään? Meillä päin tuo tapa tuntuu olevan itsestäänselvyys. Öiseen aikaan tuo on minusta monestakin syystä fiksua käytöstä, oli kyydittävä sitten mies tai nainen.

Miten sitten uskallan lähteä ajamaan taksia, jos olen joskus pelänyt öisillä kaduilla? Ikä. Itseluottamus. Kertynyt kokemus ihmisistä. Turvajärjestelmät. Ainakaan nyt ei pelota. Kysykää vuoden päästä uudelleen.