Ootko sää vapaa?

Silloin tällöin asiakkaat haluavat, että vien heidät johonkin Hämeenkadun kebeb-paikoista ja odotan kun he hakevat ruokaa mukaan. Hiljaiseen aikaan viikolla tuo on ihan jees, mutta viikonloppuna yhtä helvettiä.

Ensinnäkin, vaikka odotustaksa pyörii, siinä grillillä notkuessa tienaan paljon vähemmän kuin ajaessani reippaasti kyytejä. Toiseksi, ne kaikki 300 muuta ihmistä odottavat jonoissa kylmissään taksia, kun minä odotan että asiakkaani saavat ruuat noudettua (jotka he olisivat voineet hakea ENNEN taksiin nousemistaan).

Ärsyttävintä kuitenkin on se, että saan lukita taksin ovet ja silti vastata ikkunaan koputtaville 10 minuutin aikana noin 12 kertaa kysymykseen: "Onko tää taksi vapaa?" Juu, toki on vapaa! Meillä takseilla on tapana seisoskella minuuttitolkulla keskellä jalkakäytävää pahimpaan ruuhka-aikaan odottelemassa että joku tulisi kysymään ollaanko me vapaita! Argh!

Numeroita

Hiljaisena arkiyönä oli aikaa jutella kollegan kanssa pitkät pätkät puhelimessa. Ensin tietysti purettin kaikki työhön liittyvät vitutuksen aiheet. Sen jälkeen siirryttiin ihmissuhteisiin ja lopulta tietysti päädyttiin puhumaan seksistä.

Pohdimme, miten suuri todennäköisyys tuolla baarissa viikolla pyöriessä on törmätä toiseen taksikuskiin ja vielä sellaiseen, jonka ei tiedä olevan taksikuski. Aika suuri. Itse olen monesti jutellut pitkät pätkät ihmisen kanssa, kunnes hänestä on selvinnyt tämä - hmmm.. häiriö.

Asiat tietty johtavat toiseen ja on mahdollista että kaksi tämän ammatin harjoittajaa heräävät aamulla samasta paikasta. Normaali-ihmisillä kaksi kysymystä aamun kelmeässä valossa ovat:

1) Mikä sun nimi olikaan?
2) Mikä sun puhelinnumero on?

Taksikuskien suhteissa homma menee näin:

1) Mikä sun nimi olikaan?
2) Mitä numeroa sä ajat?

Kirottu yö

Voihan daihatsu charade applause, minkälainen yö!

Ensiksi olin saada kylkeeni rekan vanhan työpaikkani pihasta. Siinä olisi jo voinut sanoa, että työ kirjaimellisesti tappoi hänet.

Hetki tuon jälkeen jouduin pitkästä aikaa tappelemaan kyytimaksusta. Se on perseestä, kun itseltä menee hermo. Nyt meni.

Pisteenä iin päälle tienvarsikamera nappasi minusta hyvin kauniin kuvan. Siinä Särkänniemen kohdalla, Onkiniemestä itään päin, on tällä hetkellä erittäin toimiva kamera pöntön sisällä. Jos vihreä aalto toimii, siihen on hyvin helppo lasketella alamäkeen 20 km/h ylinopeutta...

Veli maksaa!

Parkeerasin itseni katsomaan Valoviikkojen ilotulistusta lähimmälle tolpalle, kun datalle ilmestyi tilaus keskustan räkäisimpään räkälään. Heitin ylämummot, eli hylkäsin tilauksen (hylkää-painike on näytön yläreunassa - siitä sanonta). Muutaman sekunnin päästä taululle ilmestyi sama tilaus, mutta lisäinfolla: -> Pohjanmaalle.

Koska tätä hommaa on tullut tehtyä pian jo pari vuotta, lähdin äärimmäisen kyynisyyden vallassa kohta Räkäisintä Räkälää. Kun ovesta pölähti ulos kaksi tummiin pukeutunutta ja yksi kansallispukuinen, otsaani kasvoi varmaa ihan näkyvä motti.

Asiakas: "Sinä oot varmaan se joka lähtee meidät viemään X-paikkakunnalle Pohjanmaalle!"
Nainen ratissa: "Katottaiskos ensin kuitenkin ne matkaliput?"
Asiakas: "Rahaa on! Veli maksaa perillä! Tässä on mun henkkari, kato nyt, sama mies!"
Nainen ratissa *erittäin kyynisenä ja kyllästyneenä*: "Ensinnäkin, tuo sun henkkari ei oo sentinkään arvonen ja toiseksi, ilman rahaa tää auto ei liiku metriäkään."
Asiakas: "Älä nyyyt! Aina ennenkin on viety! Kaikki muut on vieny!"
Nainen ratissa *vittu pidättekö mua idioottina -äänellä*: "Niin tasan varmaan on. Minä en."

Ihmeen nätisti poistuivat kyydistä. Illan mittaan tosin näin datalla viestin, jossa ilmoitettiin "tummiin pukeutuneista rahattomista" ihan muualla päin kaupunkia.

Vapailla

Olen parin viikon ajan lomaillut, shoppaillut ja laittanut elämääni uuteen kuosiin. Tällä viikolla tein retken vanhaan kotikaupunkiini ja oli kyllä taas ihana nähdä todella ihmisläheistä palvelukulttuuria.

Paikallisessa naisten pukimossa minulta kyseltiin omat ja sukulaisten kuulumiset. Sovituskoppiin kannettiin pyytämättä vaatteita näytille: "Tää ois kuule ihan sun tyylinen." Ei puhettakaan, että olisin lähtenyt tyhjin käsin, vaikken löytänytkään alunperin etsimääni vaatetta. Housut, neule, jakku - mitään noista en oikeasti olisi tarvinnut, mutta kun sopivat niin hyvin päälle - myös muiden asiakkaiden mielestä. Missään tamperelaisessa liikkeessä ei tulisi mieleenkään kommentoida toisen asiakkaan vaatteiden sovitusta. Tuolla koko putiikki on yhtä iloista puheensorinaa ja naurua.

Paluumatkalla poikkesin Ideaparkin Tiimarissa, jossa myyjätyttö vuodatti rahojensa menevän joulukorttikrääsään jo nyt. Toivotin mukavaa joulunodotusta. Alusvaateliikkeessä taas juttelimme pitkään shoppailun riemuista ja huomasimme bonganneemme samanlaiset käsilaukut. Ja nauraa räkätimme.

Mukavaa. Vielä kun saisi tuon palvelukulttuurin leppoisine jutusteluineen leviämään Tampereella asti. Itse ainakin pyrin siihen.

(Toim. huom: Ne jotka nyt sanovat, ettei heitä kiinnosta myyjän joulukorttiongelmat tai naurunräkätys... Sehän juuri on suuri osa myyjän asiantuntemusta - tunnistaa asiakkaan tunnetila ja tarpeet.)

Lopun alkua?

Piti ensin kirjoittaa vain kommentti tähän merkintään, mutta iski niin törkeä vitutus, että lopetin sitten hyvän kirjoitustauon.

Näin kirjoitin:

No jo nyt on perkele, ellei edes blogissaan saa tuulettaa aggressioitaan! Osittain samasta syystä olen itse pitkällä kirjoitustauolla. Jos oman blogin kommenttien lukeminen vituttaa enemmän kuin kirjoittaminen piristää, niin eipä hirveästi huvita kertoa mistään mitään.

Se, ettei asiakaspalvelija livo persettäsi blogissakin, ei kerro mitään asiakaspalvelijan aggressioista, palveluhalukkuudesta tai ammattitaidosta itse palvelutilanteessa.

Pitäkää tunkkinne.

Olen nyt ihan millin päässä siitä, että kuoletan tämän blogin. Elämäni on tällä hetkellä aivan tolkuttoman myllerryksen alla. En todellakaan salli, että niskaani sataa yhtään lisää paskaa sellaisesta paikasta, jonka olen kuvitellut henkireiäkseni. Ehkä löydätte vaaleanpunaista ja söpöä luettavaa jostain muualta. Tämä purkaa aggressionsa ja intohimonsa nyt (ainakin hetken aikaa) muualle.

Anonyymeille vittuilijoille: Toivottavasti saatte töistä syysflunssan keuhkokuumeella ja puolisoltanne klamydian, syksynne on kylmä ja kurainen, lapsenne ripuloivat viikkotolkulla ja koiranne saa kapin ja syyhyn. Ja ei, te ette muuten kommentoi tänne enää.

Älä mulle ala

Joku täysjurpo asiakas kysyi kerran ensimmäisenä lauseenaan, että miks te taksikuskit ootte aina niin vittumaisia. Tänään voisin vastata, että onko jumalauta ihme, kun yhden viikonlopun aikana autossani joku piripää imppaili jotakin spraypullosta, minut on haukuttu huoraksi, paskaksi asiakaspalvelijaksi ja kattila-aivoksi (mikä hitto tuo sitten onkaan - haukkuja olisi muuten taatusti kirjoittanut tuon erikseen ja ilman väliviivaa...), autoani on lyöty nyrkillä, lattialle on kaatunut litra olutta, korvaani on huudettu 110 desibelin voimalla ja joka toinen idiootti on halunnut Radio Rock-kanavan ja volaaaaaa!

Toivottavasti tuo kaikki tiivistyi tähän viikonloppuun ja ensi viikolla kaikki ovat Maailman Mukavimpia Asiakkaita. Muuten taksitäti tappaa.

Lapsellisia kyytejä

Kesällä Särkänniemen kyydit ovat osa Tampereen taksikuskien elämää. Lapsiperheitä tulee nähtyä laidasta laitaan. Päivänä eräänä oli sitä toista laitaa ja taksaritädillä oli hiha palaa...

Kolmen hengen perhe, tyttö n. 8 v, mukanaan sellainen hillittömän kokoinen puhallettava vasara. Ensimmäiseksi alkoi hirveä huuto, että nyt pitää saada Radio Rock ja volaa! Tulipa sillekin vahvistus, että viikonloppuöinä samaa asiaa kinuavat ovat 8-vuotiaan tasolla...

No, aloin kuitenkin etsiä kanavaa, toiveena saada pentu hiljaiseksi. Eikö silloin pamahda ilmapallovasarasta päähän! Vedin välittömästi tien sivuun ja ilmoitin, että nyt muuten lähti vasara peräluukkuun ja Mannaryyni-Anastasia vöihin loppumatkaksi. Oli muuten vähän vakavan oloiset vanhemmat, vaikka siihen asti kaikki oli ollut erinomaisen ihqu-pihqua. Varmaan juttelivat kotona, että olis ollu muuten niin ihana päivä, mutta se taksariämmä pilas kaiken...

Sanotaan tädille päivää, prkl!

Minusta on fiksua ja luonnollista tervehtiä ihmistä palvelutilanteessa, olit sitten asiakaspalvelija tai asiakkaana. Tuo ei kuitenkaan aina ihmisiltä luonnistu. Kolme (minua vanhempaa) henkilöä nousi yksi kerrallaan kyytiini ja he hoitivat asian näin:

Nainen Ratissa: Iltaa.
NaisAsiakas nro 1: Xxxxxkatu 4!

Seurueen toinen nainen avasi oven:

Nainen Ratissa: Iltaa!
NaisAsiakas nro 2: Sanoiksää jo osotteen? On tää ihan hullua mennä taksilla näin lyhyt matka.
NaisAsiakas nro 1: Xxxxxkatu 4!

Lopulta porukan miesjäsen sai tumpattua tupakkansa ja istui etupenkille:

Nainen Ratissa: Hyvää Iltaa!!
Miesasiakas: Nainen! Meillä on naiskuski! Minnekäs me nyt sitten mentiin?
NaisAsiakas nro 1: Xxxxxkatu 4!

Osoite ainakin tuli harvinaisen selväksi...

Työ- & parisuhdepolitiikkaa

Kyydissä: Keski-ikäinen pariskunta. Mies takapenkillä kännissä kuin käki. Nainen pelkääjän paikalla yrittää keskustella kanssani kaikkea järkevää. Kunnes tulee taas se naisten eniten esittämä kysymys.

Nainen: Etkö sä pelkää ajaa taksia, kun kaikenlaisia hulluja liikkuu täällä?
Nainen Ratissa: No, tuohon vastaan aina, että jos pelottaa, parempi lopettaa tää homma heti.
Mies: Mitä te höpisette..? Örr...
Nainen: Onko sulla miestä?
NR: Joo...
Nainen: Onko se myös taksikuski?
NR: Ei...
Nainen: Miten se ANTAA sun ajaa taksia?!
NR: *täysin spontaanisti* Mitäs hittoa se mun miehelle kuuluu, mitä mä teen työkseni?!
Nainen: No et sä nyt noin voi sanoo!! Pena ei antais mun ikinä ajaa taksia, ethän kulta?
Mies: Örr... Mitä!?
Nainen: Ethän sä antais mun ikinä ajaa taksia?
Mies: Eihän sulla oo vittu edes ajokorttia!

Kadonnut: Aurinkolasit

Juhannusyö meni töissä älyttömän mukavasti. Kyytejä piisasi ja asiakkaat olivat hyvällä tuulella. Kaikki oli menossa liian hyvin. Klo 22 menin syömään ja laitoin aurinkolasini kotelossaan kuskin oven karttalokeroon. Koska tila autossa on rajallista, jouduin kiilaamaan ne pystyyn lukemani kirjan viereen. Klo 2.30 huomasin lasien hävinneen. Vaihtoehtoja on tasan kaksi. Lasit ovat tippuneet jonkun pihamaalle, kun ovi on ollut auki. Tai... Lasit ovat tippuneet auton (taka)lattialle lyödessäni oven kiinni ja joku vähemmän fiksu asiakas on ajatellut, että löytäjä saa pitää.

Keinonahkaisessa kotelossa lukee Ray-Ban, joten kyllähän nuo voivat jotakuta houkuttaa. Lasit ovat kuitenkin noin -3:n voimakkuuksilla, joten harvalle noista on iloa... Ketuttaa sen verran ostaa joka vuosi parin huntin arskoja, että maksan taatusti löytöpalkkion, jos nuo jostain tiensä kotiin löytävät.

Edit: LÖYTYI, LÖYTYI!!! Mä oon niin onnellinen! Aloin soitella osoitteisiin, joissa kävin viime yönä. Heti ensimmäisestä vastasi hymyilevä ääni, ennenkuin sain esittelyni loppuun: "Kyllä sun Ray-Banit on täällä." Tampereella on ihania ihmisiä! (Olen myös aika ylpeä omista salapoliisin taidoistani.)

Kännissä selvinpäin

Matkalla baarista kotiin kollega kadehti ihmisten taitoa juoda itsensä lähes tajuttomaan tilaan. Samoin minä. En pysty ymmärtämään, miten voi saada viinalla itseltään jalat alta ja tajunnan avaruuden tuolle puolen. Sitä ennen laatta lentää ja mieli pysyy kirkkaana kuin taivas kesäaamuna kello neljä. Eikä ole se laattakaan lentänyt vuosikausiin...

Onkohan meitä kontrollifriikkejä enemmänkin taksissa töissä kokemassa jotakin extremea? Kai sitä voisi jollain terveemmälläkin tavalla nollata päänsä, kun ei onnistu edes ryyppäämään kunnolla. Tosin olen sillä tavalla outo, että pidän krapulaa erittäin terapeuttisena olotilana. Kroppa on herkkä kuin mikä ja ajatus juoksee todella mielenkiintoisia polkuja. Aamua odotellessa.