Ihmiset kysyvät vuodesta toiseen yhden ja saman kysymyksen eri sanoin: Onko ollut ongelmia asiakkaiden kanssa? Pelkäätkö naisena tehdä töitä öisin? Onko ollut hankalia tilanteita? Onko sua koskaan pelottanut?

Kaikkea on tullut vastattua noihin kysymyksiin mielentilasta riippuen, ja vastareaktioita on ollut yhtä lailla erilaisia. Jopa niin paljon, että uskallan tehdä jotain sellaista, jota asiakkaat inhoavat - analysoida asiakkaita.

Tänään tuo kysymys tuli taas kerran esiin. Aloin pohtia, mitä asiakkaat odottavat ja haluavat minun vastaavan. Asiakkaalle epämieluisin tilanne on nimittäin se, kun vastaan rehellisesti. Se, kun alan kertoa ihmismielen hyvyydestä ja pahuudesta. Se kun kuvailen, miten lähes aina vaistoan asiakkaasta ensi sekunneilla, ollaanko rennosti vai varpaillaan. Miten olen tuntenut joidenkin ihmisten sisimmän olevan täynnä pahaa.

Nämä vastaukset kun eivät ole asiakkan mielestä yhtään kivoja ja jättävät vielä sen epäselvyyden, että vaistoaako tuo kuljettaja nyt juuri minusta jotain ja mitähän se minusta ajattelee. Palveluammatissa olevan ihmisen tehtävä kun on sivuuttaa koko kysymys vähättelemällä tai kertomalla pari hassua juttua, miten on työntänyt jonkun suunsoittajan ovesta kuralätäkköön. Itse asiassa olen päättänyt, että juuri näin teen jatkossa. Hassuttelen, vähättelen ja ohittelen. Näin kaikilla säilyy hyvä mieli. Mutta nyt voin kertoa oman näkemykseni aiheesta.

Kyllä, vaaroja on aina olemassa, hulluja on aina olemassa. Taksinkuljettajia on pahoinpidelty ja tapettu. Kyse on todennäköisyydestä, kuten elämässä aina. Suomessa ajetaan miljoonia taksikyytejä vuodessa. Todennäköisyys sille, että juuri minä pääsen hengestäni asiakkaan toimesta, on pieni, mutta olemassa. Todennäköisemmin pääsen kyllä hakattavaksi kävelemällä Hämeenkatua eestaas illat pitkät tai menemällä töihin Siwan kassalle. Ja seuraavat seikat vaikuttavat: Tuleeko hullu juuri minun kyytiini? Huomaanko sen pipon himmeyden ja jätän ottamatta kyytiin? Rauhoittaako minun persoonani ja puheeni tyypin? Jne, jne... Muuttujia on kymmeniä.

Lähes kaikki asiakkaat ovat sinun kaltaisiasi, tavallisia ihmisiä. Tuostakin lauseesta jotkut närkästyvät. En nyt ehdi nähdä taksimatkan aikana jokaisen erityisyyttä ja suurenmoisuutta. Mutta sen ehdin nähdä, onko ihmisellä huolia, jotka tekevät mukavasta ihmisestä ärtyisän - tai iloja, jolloin kusipääkin on hetken herttainen. Minusta on käsittämätön lähtöajatus, että minun pitäisi oletusarvoisesti pelätä jokaista asiakkasta, kunnes toisin todistetaan. Olisipa tosi leppoisa duuni...

Jos siis luit tämän tekstin, lupaathan ettet enää koskaan kysele taksikuskilta tämän työssä kohtaamista uhkatilanteista. Koska:

1) Taksinkuljettaja ei halua aktiivisesti moista ajatella, koska pitää työstään ja asiakkaistaan.
2) Jos taksinkuljettaja on kokenut väkivaltaa ja päätynyt jopa terapiaan sen takia, hän haluaa vielä vähemmän puhua siitä kanssasi.
3) Huonon päivän sattuessa saatat kuulla asioita, joita et halua kuulla.
4) Se nyt on vaan epäkohteliasta.

Kiitos.

Tulevaisuuden toivot

Tuli puhetta kyytiin nousseen nuoren naisen kanssa, miten ihmiset tuntuvat tyhmistyneen. Maalaisjärkeä ei osata käyttää, puhumattakaan siitä ihan perinteisestä, opitusta viisaudesta.

Tästä puheenaiheesta innostuneena kerroin matkustajalleni juuri lukemastani Aamulehden artikkelista, jossa kerrottiin yläkoululaisten oppimisvaikeuksista. Nykykoululaisilla on vaikeuksia ymmärtää kaikkia suomen kielen sanoja. Esimerkiksi sana "kurottaa" on monelle outo. Vaan paras oli erään opettajan kertoma esimerkki, jonka kerroin asiakkaalleni.

NR: "Eräs ysiluokkalainen ymmärsi ihan väärin käsitteen "ulosotto". Oppilas oli ihan pokkana selittänyt opettajalle, että ulosotto on sellainen ulkona oleva pankkiautomaatti. *naurua* Ihan uskomatonta!"
Nuori naisasiakas: "Nii-i... On kyllä. Kyl mä vaan osasin jo ysiluokalla käyttää pankkiautomaattia."
NR: ....

Taikauskoa

Lähes kaikki meistä ovat enemmän tai vähemmän taikauskoisia. Vai kuljetko sinä tikkaiden ali? Eikö yhtään kylmää, kun musta kissa kulkee editsesi tien yli? Joku ystävä on ainakin soittanut juuri kun ajattelit häntä?

Minulla on ainakin muutama uskomus, millä työvuorosta saa tuottoisan tai tuhoisan. Tuhoisinta on - ihan ilman mitään taikauskoa - väsymys ja huono tuuli. Silloin ei jaksa keskittyä todennäköisyyksiin eikä elintärkeisiin aikatauluihin. Ei lähde flow päälle, eikä tunne kaupungin sykettä ja hengitystä. Silloin sitä on luovutettava, tai iskettävä herra Murphyn heikkoihin kohtiin.

Varmin taikauskoinen tapa tuhota lupaavakin ilta, on jättää kaikki ajankulu kotiin. Ei siis miniläppäriä, ei lehtiä, ei kirjoja. Seurauksena on takuulla kahden tunnin puuduttava istuminen tolpalla, palkintona 10 euron kyyti. Ja ei yhtään syö naista...

Eräänä alkuviikon iltana olin lähtenyt töihin juuri noin huonosti valmistautuneena. Totaalisen tylsistyneenä poikkesin kotona syömässä ja päätin ottaa kovat aseet käyttöön. Kasa lehtiä ja Kaari Utrion kolumnikokoelma Kiilusilmä feministi. En laittanut niitä edes hansikaslokeroon, vaan jätin lojumaan etuistuimelle, matkustajan paikalle. Ajattelin, että mitä enemmän ne ovat "tiellä", sitä varmemmin karma houkuttelee samalle paikalle asiakkaan.

Ajoin kotipihasta 200 metriä, kun näytölle pamahti tilaus. Olin pissiä housuuni. En nyt kerro matkan määränpäätä, mutta illan ohjelmani oli sillä hetkellä lyöty lukkoon ja perillä mittarissa komeili summa 471 €. Kiitos, Kaari. Kirjasi luen vähän myöhemmin.

Päivän päivänsäde

Joskus sitä on parempi olla ihan hiljaa.

Olin istunut tolpalla todella pitkän, hiljaisen hetken. Plarasin hajamielisenä kännykkää, kun havahduin - suorastaan pelästyin - kolahdukseen takaa. Nanosekunnin luulin, että joku törmäsi auton perään. Ei, asiakas oli kävellyt takaapäin suoraan peräluukulle ja avannut sen. Sinkosin itseni ulos, kun luukku jo lyötiin kiinni ja asiakas rynni autoon. Mumisin jotain pelästyksestäni, mutta minulle kerrottiin jo osoitetta.

Kun lähdimme liikkeelle, pelästykseni alkoi vaihtua ärtymykseen. Kenenkaan takaloosteriin ei jumankauta tuolla lailla tungeta kysymättä. Olin kuitenkin hiljaa ja kuuntelin kun mies alkoi valittaa Tampereen liikenteestä. Koko ajan saa kuulemma näyttää keskisormea ihmisille, kun eivät osaa ajaa. Niin, ja vasemmalta tulijoita hän ei väistä, eikä paljon ketään muitakaan, ketkä eivät osaa liikennesääntöjä. Paitsi välillä on pakko, ettei tarvitse olla koko ajan olla peltejä uusimassa. Muiden laskuun, tietysti. Tämän vielä kuuntelin ja myöntelin, vaikka miehen ylimielinen übernegatiivisuus ei nyt päivääni varsinaisesti parantanutkaan.

Vaan ei tässä vielä kaikki. Naksahdus ohimolohkossa oli perin lähellä, kun mies kertoi menneensä varta vasten tolpalle haukkumaan taksikuskin, koska suhari oli ajaa hänen päälleen, kun hän käveli punaisia päin. Menin täysin sanattomaksi. Olin edelleen aivan hiljaa, kun ojensin matkatavarat takaluukusta. Jäin vain miettimään, että montako kertaa vuodessa tuon kaltaiselle ihmiselle tulee Tampereen oikeustalo tutuksi?

Sama kieli, eri taajuus

Aamuyön tunteina on välillä paras pitää suunsa kiinni, koska ihmisten kuulo ja käsityskyky ovat silloin suhteellisen joutilaassa tilassa. Tänään suurin piirtein ikäiseni nainen kertoi osoitteensa ja kertoi lisäneuvoksi sinne käännyttävän X-tieltä. Sepä sai minut puheliaalle tuulelle.

NR: "Se onkin mulle tuttu tie. Olen kotoisin Xxxxxxxsta ja ennen uuden väylän rakentamista sitä tuli ajeltua Tampereelle monet kerrat."
Nainen kyydissä: "Eikos nyt kuitenkin oletuksena ole, että ajetaan asiakkaan valitsemaa reittiä?"
NR: ??????

Naiselle tuli onneksi puhelu, joka kesti koko matkan. Kun ollaan noin eri aallonpituuksilla, seurauksena on joko vaivaantunut hiljaisuus tai koko matkan kestävä väärinkäsitysten oikominen, joka todennäköisesti vain pahenee sana sanalta.

Hävittiin sota

Viime aikoina on ollut keskustelua, onko sopivaa verrata jääkiekon pelaamista sotimiseen. Jotkut jopa väittävät, ettei sellaista tehdä.

Suomi-Venäjä-pelin päätyttyä kyytiini istuutui vaivalloisesti kulkeva vanha mummo rollattorin kera: "Voi voi, kun sillä lailla hävittiin ja ryssä voitti."

Sen jälkeen muisteltiin miten Ruuskasen taloa aikanaan pommitettiin.

Facebook on ystävä

Yksi nuori mies ei sitten ollut viime yönä halukas maksamaan matkaa. Oli mukamas lompakko ja puhelin kateissa (yeah, right). Yritettiin soittaa ystäville ja keskusteltiin hyvällä ja lopulta pahalla. Emme eronneet kovin lämpimissä väleissä.

Jäi siinä hässäkässä pahasti vaivaamaan, etten tiennyt kuin kaverin etunimen. Noh, minulla oli parin hänen ystävänsä nimet hyödyttömän soittorumban seurauksena. Eikun Feisbuukkiin ja tutkimaan. Minuutin päästä katselin pipopellen pärstää ja koko nimeä. Kiitos, FB! Poliisi soittelee, jos sälli ei helkkarin äkkiä ymmärrä ottaa itse yhteyttä.

Nainen muotipolkkaa

Meille jo muinaisina aikoina bloganneille on perustettu Naamakirjaan ryhmä Wanha blogistania. Ryhmä on tarkoitettu jo vuonna 2005 bloganneille. Hämmästyksekseni tajusin, että olen vanha pieru tämänkin blogin perusteella. Nimittäin esihistoriallisisna aikoina - eli ennen vuotta 2005 - bloggasin ihan omalla nimelläni. Tuo blogi on jo kuollut ja kuopattu. Joskus tulee kyllä sellainen olo, että jonakin päivänä vielä, tavalla tai toisella, avaan taas arkielämää ihmettelevän sanaisen arkkuni. Ehkä sitten eläkepäivinä.

Me wanhat pierut emme oikein ymmärrä nykypolkkajien muotiblogeja, emmekä sitä, että blogimerkintää kutsutaan blogiksi. Päätimme porukalla olla ajan hengessä mukana ja kirjoittaa muotiblogimerkinnän. Vai pitäisikö minun nyt sitten sanoa, että kirjoitan muotiblogin? Ei. Eieieieiei...

Tällä hetkellä odotan työvuoroon lähtöä. Päälläni on trendikäs henkkamaukan vaaleansininen printtikuosinen t-paita ja kauhtuneet harmaat verkkarit, joissa ei ole enää sitä kiristysnauhaa vyötäröllä. Jalassa on mummovainaan kutomat harmaat sukat, jotka ovat yksi suurimpia aarteitani. Ilman villasukkia en juuri kotioloissa pärjää. Wanhuus vie ääreisverenkierron.

Töihin aion pukeutua Image Wearin trendikkääseen vaaleansiniseen taksipaitikseen ja Lindexiltä vuonna kivi ja vasara ostettuihin pöksyihin. Housut kiiltävät persiistä kuin... No, siis kiiltävät. Ovat vain ihan törkeän mukavat päällä ja hyviä housuja on yhtä vaikea löytää kuin hyviä miehiä. Jalkaani vedän Sokoselta ostetut mustat sukat (hengittävät!) ja Eccon supermukavat kengät. Kaiken kruunaa nahkatakki. Vaihtoehtoja on kaksi. Laitan mustan tai mustan. Kumpikin lienee sikaa.

Näin. Se on täytetty. Jos joku Wanha blogistanialainen sattuu tämän lukemaan, niin viitsittekö linkittää ryhmään. Kun en nyt ihan ehdoin tahdoin viitsisi henkilöllisyyttäni heittää framille.

Edit: En tule juttuun tän "uuden" Bloggerin kanssa. Valitan kappalejaon hetkellistä katoamista.

Sulla on kauheen negatiivinen asenne

Otsikon kommentti tuli sitten taas ihan puun takaa. Otin kyytiin baarista baariin kolmen hengen porukan, joka oli vetänyt tukevat iltapäiväkännit. Matkalla puhetta riitti ja minä olin hiljaa. Haukkuivat melkein koko reissun jotakin neljättä henkilöä. Porukan suu ja pää sitten kysyi minunkin mielipidettäni (jota minulla ei ollut), mutten ehtinyt vastata, kun joku muu jo jatkoi höpötystä.

Autosta poistuessa rouva Suu ja Pää ilmoitti, että mulla on kauheen negatiivinen asenne.

Rouva Suu ja Pää: "Kyllä nyt vähän vois asiakkaiden kans keskustella."
NR: "No en kyllä ehtinyt sanaa mihinkään väliin laittaa, kun teillä juttua riitti."
Rouva Suu ja Pää: "Älä ny viitti, heti huomas kun tultiin autoon, että sulla nousi metrinen ottaan."
NR: "Kulle hei, mitään en sanonut matkan aikana!"
Rouva Suu ja Pää: "Nii-i kato ny, sieltä se nytkin tulee, kauheen negatiivinen asenne."

Sanottakoon, että lähtökommenteiksi rouvva Suu ja Pää sai sitä kaipaamaansa negatiivista asennetta.

Ymmärrystä takapenkiltä

On aina hienoa, kun kyytiin tulee kollega, joka ymmärtää taksikuskia.

Kaksi miestä kulki lyhyen matkan keskustaosoitteisiin. Suuntasin epäröimättä kohti ensimmäistä määränpäätä. Juuri ennen viimeistä risteystä vieruskaveri antoi määrätietoisen neuvon.

Etupenkin mies:"Tästä oikealle."
Takapenkin mies: "Hah, tyypillinen taksiasiakas."
Etupenkin mies: "?? ..täh??"

Naurahdin ja virnistin peilin kautta takapenkille. Etupenkkiläisen poistuttua jatkoimme jutustelua.

NR: "Taitaa taksikuskin hommat olla sulle tuttuja?"
Takapenkin mies: "Juu, joskus 80-luvulla ajelin, kun isäukolla oli taksi. Tietyt jutut eivät näytä muuttuvan. Niinkun toi kaverin heitto. Mitä helkkaria ihmiset ajattelevat, kun se viimeinen risteys on pakko neuvoa? Että sitä on ajeltu ihan sumussa ja tuurilla melkein perille asti ja nyt on pakko neuvoa?"
NR: "Tai on nää asiakkaat, jotka pyytämättä neuvoo koko matkan, mutta sillä helkkarin pimeällä kotikadulla, jossa ei näy ainuttakaan talonumeroa, hihkaistaan vasta myöhässä: "Hei, nyssää ajoit ohi!! Et sää näköjään tunne tätä kaupunkia yhtään!"

Mahdollinen paluu

Huomenta. Olen ajatellut aktivoitua taas hetkeksi, kun kaikenlaista kerrottavaa pukkaa. Nolottaa vaan tämä blogin muinainen ulkoasu ja vuonna 2009 päivittyneisiin taksiblogeihin johtavat linkit. Linkit poistanen kokonaan, koska en lue blogeja nykyään juuri lainkaan. Itse asiassa haluaisin Naisen ratissa Facebookiin, kun siellä tulee muutenkin tietokoneajasta roikuttua suurin osa. Olisko lukijoilla (niillä kolmella, jotka jäljellä ovat) ehdotuksia tai toiveita? Onko nykyinen ulkoasu riittävä näille jutuille, vai pitäisikö tehdä julkisivuremontti ja ilmoittaa päivityksistä Naamakirjassa?

Sairasta maksamista

Tuli tässä eräs "sairaskuljetus" mieleen vuosien takaa. Kyytiin tuli vanhempi pariskunta kotiosoitteesta. Miehellä oli voimakkaita rintakipuja. Olin tuore taksikuski ja minua pelotti, että mies kuolee kyytiini. Hän piteli muutaman minuutin välein rintaansa tuskissaan ja HUUSI. Vaimo vaikeroi takapenkillä hädissään ja pohti, olisiko sittenkin tarvittu ambulanssi. Mietin hiljaa mielessäni, että olisi, mutta myöhäistä, ja painoin kaasua.

Jos kuvittelisin itseni tuollaiseen tilanteeseen taksiasiakkaaksi, elämän ja kuoleman rajalle, heittäisin varmasti ensiavun ovella kuskille riittävän ison setelin ja ryntäisin terveydenhuollon hoteisiin saamaan apua. Mies maksoi kuitenkin kyydin yhdistelmäkortilla. Kun oli selvillä, että nyt on hätä ja kiire, painoin summan suoraan pankkikortin puolelle sen enempää kyselemättä. Virhe.

Mies: "Siis mitä? Menikö se jo? Laitoitko sen pankin puolelle? Kun olisi pitänyt laittaa luotolle? Menit laittamaan pankille?! Voi jumalauta!!"

Pyytelin anteeksi häkellyksissäni. Mies näytti unohtaneen sillä siunaaman sekunnilla rintakipunsa. Tuon tapauksen jälkeen olen aina kysynyt maksun yhteydessä kaiken oleellisen, vaikka tyyppi korisisi kuolintuskissaan. Tilatkoon amblanssin, jos on oikea hätä.