Tabuja

- "Tää elämä on kyllä välillä yhtä helvettiä. Yhtä paskaa. Kävin tuossa määräämässä itselleni vähän lääkkeitä. Ei meinannut ensin SV-numero kelvata. Kuvittele, jouduin kinaamaan asiasta! Minä - mukava mies - jouduin ihan uhkailemaan sitä nuorta farmaseutti-opiskelijaa harjoittelupaikan menetyksellä. Eikä hommassa ollut mitään epäselvää. Pakko oli jumalauta saada piristäviä, kun VITUTTAA!"

Miten niin väheni taas usko lääkäreihin ison pykälän verran...

Terveisiä Kuopiosta!

Kävin tuossa sitten pyörähtämässä kalakukkojen maassa. Paikallisilla kollegoilla riitti viime viikonloppuna runsaasti duunia, sillä viinijuhlat ja helle saivat ihmiset ihmiset käyttämään riksoja ihan kiitettävästi.

Yksi savolainen kuski intoutui kertomaan, miten oli käynyt nolosti aikoinaan samanlaisilla helteillä. Oli tarjoutunut pitkä kyyti, ja asiakas oli ehdottomasti vaatinut auton, jossa on ilmastointi (ei ollut silloin vielä kaikissa autoissa). Tämä taksari oli ohjannut asiakkaan polleana hienosti varustellun autonsa kyytiin: "Täällä ei tarvitse hikoilla." Tuskin matka oli päässyt alkamaan, niin eikö joku kompressori tai muu osa ollut lauennut ja auto oli ollut kuin pätsi... Itse asiassa se oli ollut pätsi seuraavat kaksi viikkoa osia odotellessa...

Tiedän kokemuksesta, ettei kannattaisi reteillä. Viime talvena sanoin "no problema", kun eräällä asiakkaalla oli kiire Helsinki-Vantaalle. En ole ikinä joutunut ajamaan niin huonossa kelissä Helsingin suuntaan. Jäätävää tihkua ja tie kuin peili. Oli oikeasti usko loppua, vaikka ehdimme viime minuuteilla perille.

TV on orjani

Tämän työn ja tallentavan digiboksin ansiosta televisionkatselutottumukseni ovat muuttuneet totaalisesti. Esimerkiksi tänään tulee kolme suosikkiohjelmaani: Lost, 4400 ja Sinkkuelämän uusintoja. Ennen muinoin olisin tehnyt sohvakuoleman ja tapittanut klo 21-23 televisiota taukoamatta. Vaan nyt on toisin.

En voisi kuvitellakaan istuvani töllön ääreen klo 21 ja odottavani ohjelman alkavan. Mieleenikään ei tulisi joka ikisen mainoksen katsominen kuin hypnoosissa. Ei, mieluummin katson koko paketin myöhemmin. Myöhemmin voi olla 20 minuuttia ohjelman alkamisesta tai ensi viikolla, ei väliä. Tärkeintä on, että voin skipata mainokset ja katsoa mahdolliset tylsät kohdat tuplanopeudella. (Tylsiä kohtia ovat nämä niin muodikkaat "ei-puhuta-mitään-vaan-luodaan-tosi-kiva-fiilis-musiikilla" tv-sarjojen loppukohtaukset . Tätä haukotuttavaa soopaa harrastetaan ainakin sarjoissa Lost ja Todistettavasti syyllinen.)

Mikä parasta, minulla ei ole tällä hetkellä aavistustakaan, ovatko badenbaden-tuolit tarjouksessa, kuinka monta prosenttia kuohkeammiksi saisin hiukseni uudella ihmeshampoolla tai kuka julkkis mainostaa tällä hetkellä ryppyvoidetta. Ihanaa!

Karttoja & neuvoja

Monet asiakkaat kyselevät datalla näkyvästä kartasta. Samat vakiovastaukset saan antaa monta kertaa viikossa:

- Ei, se ei ehdota minne minun pitäisi kääntyä.
- Luojan kiitos, se ei varsinkaan juttele mitään.
- Joo, nähdään kyllä tämä auto tuossa kartalla, se on tuo sininen piste.
- Niin, en tosiaan löydä täältä kotikatuanne, jos se on melko uusi.

Juttelin eilen yhden asiakkaan kanssa oudommista osoitteista, kartoista ja perille löytämisestä. Kehuin hänen tapaansa kertoa määränpäänsä taksinkuljettajalle: sekä kaupunginosa että itse osoite. Tällöin kuski voi lähteä välittömästi oikeaan suuntaan, vaikka katu olisi outo. Matkalla on sitten hyvää aikaa näpytellä tarkka paikka datalta esiin.

Viime aikoina olen jollain lailla ärsyyntynyt tiettyihin keski-iän paremmalla puolella oleviin ihmisiin, joilla on ikävä tapa kertoa määränpää tyyliin: "Lähdetään Ylöjärven suuntaan." Lähellä Ylöjärveä vinkataan hieman lähemmäs: "Mennään kohti Asuntilaa." Asuntilan risteyksessä lopulta pudotetaan salaperäisyyden verho ja kerrotaan katuosoite. Talon numeroa ei toki paljasteta, vaan perillä sanotaan: "Pysähdy tuossa kun on tuo Volvo pihassa." Joskus tekisi mieli huutaa, että eikö se nyt pemalauta jurkele olisi ollut helpompaa sanoa, että mennään Ylöjärvelle xxxxkatu 5:een!

Edellisiä pahempia ovat ne, jotka opastavat vähintään puolet matkasta "oikealle", "vasemmalle". Yksi vanhempi kollega sanoi kerran, ettei siedä moista yhtään. Hän on jumaliste autokoulunsa joskus käynyt ja ajanut vuosia taksia. Jos osoitetta ei heru, auto ei liikahda senttiäkään.

Olen samalla linjalla vanhemman kollegan kanssa, mutta annan tulevaisuudessakin keski-ikäisten (miesten) toisinaan päteä neuvomalla minua risteys risteykseltä. Kun olen hyvällä tuulella. Eli tosi harvoin.

Muistinmenetyksiä

Damn. Takana suht rauhallinen kesäilta, josta ei irtoa tarinoitavaa millään ilveellä. Tammerkosken sillalla (onpa muuten aika kököt sivut) ja Jean S tosin piristivät hetkeksi Keskustorin seutua.

Joskus alkuillasta sain aivan järisyttävän ja tajunnan räjäyttävän hienon juttuidean tänne blogiin. En vaivautunut kirjaamaan siitä mitään ylös, koska stoori oli niin hyvä, että vain täydellinen dementikko voisi sen unohtaa. Nyt kuitenkin pääsi iskemään niin hirvee amaryllis, etten millään muista mikä sen kukan nimi oli.

Lopulta luovuin kaivelemasta väsyneen alitajuntani syövereitä ja palasin vanhoihin muistiinpanoihini. Sieltähän löytyy ranskalainen viiva poikineen, sieltä sylkisin aamuyöhön rattoisan tarinan. Pettymyksekseni huomasin, että olen jo ehtinyt kirjoittaa joka aiheesta - paitsi yhdestä. Siinä luki ytimekkäästi: "paskalla". Älkää kysykö. Ei mitään hajua. Jotenkin minusta tuntuu, että mieleni on tarkoituksellisesti hävittänyt tämän(kin) muiston.

Listoilla

No en kyllä villeimmissä unelmissanikaan olisi uskonut koskaan kipuavani TOP5:een luetuimpien listalla! Myös Siiveniskujen ohittaminen tilatuimpien listalla säväyttää naisen täällä aurinkoterassilla kananlihalle asti. Ehkä nyt olisi hyvä hetki tarjota Birdylle ne viime kesänä lupaamani kuohuviinit Tammerin terassilla. ;-)

Ameriikan malliin

Ulkomaiset asiakkaat eivät juuri tapaa jutella taksinkuljettajan kanssa. Ehkä heitä ei kiinnosta tai sitten he eivät usko kuljettajan hallitsevan lontoota, puhumattakaan muista kielistä.

Eräänä kauniina kesäaamuna kyytiini nousi mukava poikkeus. Rennon oloinen amerikkalainen, joka oli lähdössä neljän kuukauden Suomi-vierailun jälkeen takaisin kotiin Arizonaan. Mies jutteli ummet ja lammet leveällä jenkki-aksentillaan kokemuksistaan Suomessa ja elämästään Jenkkilässä. Jotenkin juttu kääntyi autoihin ja aioin kertoa hänelle avomieheni uudesta autosta, mutta... Minulle ei ole tähän päivään mennessä selvinnyt, miten sanon lyhyesti englanniksi eläväni avoliitossa. Siispä päädyimme tätä amerikkalaisen kanssa pohtimaan. Virallinen versio sanalle avoliitto on 'common-law marriage', mutta kuka tuollaista viitsii mennä selostamaan. Sitten mietimme sanaa 'partner', mutta tuo kuulostaa melkoisen kylmältä, vähän niin kuin 'business partner'. 'Boyfriend' kuulostaa siltä, kuin olisimme käyneet kolmilla treffeillä ja sanaa 'husband' en mielelläni halua käyttää, koska mitään sormuksia kädessä ei killu. Kunnollista ratkaisua emme siis asiaan löytäneet.

Jenkkimies kertoi myös elävänsä avoliitossa, mutta hänellä ei ollut mitään ongelmaa näiden termien kanssa: "I can always say she's my bitch."

Nainen ratissa on ihmisen paras ystävä

- "Jätät kuule auton vaan siihen ja tuut meidän kanssa ottamaan viinaa." Tällaisen ehdotuksen kuulen lähes joka yö. Viime yönä kysymys esitettiin minulle kahdesti, tosin hyvin toisistaan poikkeavissa tilanteissa.

Ensimmäinen ehdotus tuli aamun jo valjettua mieskaksikolta, jolla juttu luisti todella sutjakkaasti. Minulla oli selkeitä vaikeuksia pitää naama peruslukemilla. Onnistuin ilmeisesti liian hyvin, kun pojat arvelivat minulla olevan naama norsunvitulla heidän puheistaan. - "Ei kun mä kuuntelen tosi tarkkaan teidän höpinöitä ja kerron kotona miehelle, ja sitten me NAURRetaan teille." Kahden sekunnin ajan oli täydellinen hiljaisuus, jonka jälkeen pojat repesivät täysin. - "Jumaliste, heitit sitten tosi pahan takaisin." Loppumatkan letkeät herjat lensivät puolin ja toisin. Perillä sain kuukauden isoimmat tipit ja pahoittelut, kun en ehtinyt heidän kanssaan ottamaan takapihalle aurinkoa. Olis kuulemma löytynyt Tummelia ja kaikkee.

Yön viimeisinä hetkinä poimin kyytiini kaverin soittovehkeiden kera. Tavarat mahtuivat niukin naukin takakonttiin. - "Tuossa on mun koko omaisuus. Tyttöystävä jätti monen vuoden jälkeen. Onpahan nyt aikaa soitella..." Vastoinkäymiset eivät olleet jääneet tuohon. Kyseessä ei ollut varsinaisesti miehen elämän paras viikko. Perillä itkettyneet silmät kysyivät: - "Tulisitko yhdelle oluelle?"

Koskaan en näihin lähde. En edes itkuisten koiranpennunsilmien tähden. Nainen ratissa on psykologi ja ystävä vain pisteestä A pisteeseen B.

Alea

Rattinainen toipuu vielä hetken juhannuksesta siivoilleen ja harkiten alennusmyynteihin lähtemistä.

Tämän päivän Aamulehdessä oli artikkeli (kuten aina) alennusmyyntien alkamisesta. Tällä kertaan juttu oli vain tehty hieman eri näkökulmasta. Nimittäin miesten näkökulmasta. Pari lainausta miesten tunnelmista paikan päältä:

- "Niin tympeä paikka kuin olla ja voi. Olisin missä tahansa muualla mieluummin."
- "Olisin jo karannut kaljalle jos uskaltaisin."
- "Pitää vain kehua (vaatteita) kamalasti, niin päästään nopeasti pois."

Siis mitvit? Nyt en ymmärrä miehiä enkä naisia.

Miehet: Miksi annatte käyttää itseänne kantojuhtina ja epäluotettavina makutuomareina? Ymmärrän, jos kyseessä on tuore suhde. Silloin vaikka hammaslääkärillä käynti on kivaa yhdessä. Aamulehdessä yksi mies kertoo odotelleensa vaimoaan joka vuosi 40 vuoden ajan alennusmyynneissä. Lähtekää nyt hitto soikoon mikkihiiret edes puolessa välissä kierrosta kaljalle ja käskekää sen naisen roudata loput lumput mukanaan pubiin.

Naiset: Miksi vingutte kaupoille mukaanne huokailevan märisijän, joka sanoo joka rätistä, että "hyvä se on, mennään jo"? Kantojuhdaksi? Ei vaatteet paljoa paina. Maksajaksi? Jos se kerta maksaa, niin kai sinulla on rinnakkaisluottokortti? Seuraksi ja makutuomariksi? Niin varmaan joo. Kuskiksi? Jos tämä on ainoa syy, soita ystävätär/tytär/äiti/sisko/kuka vaan tuttu nainen kuskiksi, niin kaikki ovat tyytyväisempiä. Mene vaikka yksin taksilla, mutta anna armoa ja säästä mies alennusmyyntihelvetiltä.

Edit: Joo, olihan tuossa hieman yleistystä, mutta kun ei tunnu hyvältä kirjoittaa: 'Ne naiset joilla on tapana käydä yleensä alennusmyynneissä miehen kera'. Pullamössömiehiä tässä oli tarkoitus enemmän ihmetellä. Niitä, jotka penäävät oikeuksiaan vaatimalla naisten vaateliikkeisiin lisää tuoleja ja Tekniikan Maailmoja.

Anonyymi

Sain elämäni ensimmäisen haastattelupyynnön tämän blogin kautta. Olin ensin imarreltu, mutta löin välittömästi liinat kiinni. Olisin esiintynyt jutussa omalla nimelläni ja kuvan kera. En halua ensimmäiseen lehtijuttuuni taksikuskin ominaisuudessa. Tämähän on minulle herranjumala vain harrastus! Olen paljon muutakin! Minulla on mm. kaksi opistotason tutkintoa ja suht tuore ammattikorkeakoulututkinto.

Kieltäydyin siis haastattelupyynnöstä ja laitoin sen eteenpäin yhdelle kollegattarelle. Annoin tosin suostumukseni haastatteluun, mikäli rouva Toimittaja haluaa käsitellä rankkoja irtisanomiskokemuksia ja niistä selviämistä. Suosittelen varauksetta tätä hommaa "välitilan" työksi. Tämä on silkkaa lomaa verrattuna normaaliin toimihenkilörääkkiin. Kylä lähtee burnoutit sun muut muotiressit.

Silti alan pikkuhiljaa kaivata takaisin "oikeisiin" töihin. Sinne pikkuporvarilliseen 9to5-maailmaan. Että jos jollain on tiedossa hommia (Treella!) verbaalisesti lahjakkaalle joka paikan höylälle, joka osaa vähän kaikkea sian teurastuksesta PHP:n, niin tarjouksia otetaan vastaan, kiitos! Lupaan olla helvetin mukava ja vittumainen työkaveri.

Irtiottoja

Nainen on lomaillut viime aikoina, joten siksi jutut ovat hieman vähissä. Eilen törmäsin terassilla vanhaan lukiokaveriin, jolle kerroin nykyisestä elämäntilanteestani. Minä hämmästyin, kun hän ei hämmästynyt ammatinvalinnastani lainkaan. Hiljainen urheilijapoika oli muuttunut elämäntapaintiaaniksi, joka oli yhdessä vaiheessa myynyt koko omaisuutensa ja lähtenyt kiertämään maailmaa. Tällä hetkellä hänellä on porvarillinen elämä Suomessa, mutta veri vetää taas lähtemään.

Rohkeaa. Kadehdittavaa. Haaveilen jo Irtiotto-blogista...

Kotipankki

Jokainen meistä tuntee jonkun mummon, joka käy kerran kuussa pankissa ja nostaa järkyttävän määrän rahaa koko kuun tarpeiksi ja vähän extraakin. Sellaisen huumehyyppä-käsilaukkuvarkaan unelmakohteen.

Minulle tuli yllätyksenä, että kotonaan rahaa jemmaavia ihmisiä löytyy kaikista ikäryhmistä yllättävän paljon. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun minulle on jätetty autoon pantiksi puhelin tms, ja asiakas on lähtenyt hakemaan kämpästä rahaa. Eikä mitään pikkurahaa. Nämä kaverit kiikuttavat lähes poikkeuksetta maksuksi satasen seteleitä. Hyvästi vaan vaihtokassa. Jos sieltä pankista on pakko haalia hirveä kotijemma, niin eikö saman tien voisi pyytää hieman pienempiä rahoja.

Muutenkin, mihin tämä rahan fyysinen jemmaaminen kotona, ja yleensä samassa yhteydessä maksukorttien kammoaminen, oikein perustuu? Maailmanlopun pelkoon? Magneettinauhojen pelkoon (yhdellä sivalluksella tili tyhjenee)? Yleisiin mielenhäiriöihin (hahaa, NE eivät tiedä, paljonko minulla on rahaa)? Tätä ihmettelee henkilö, joka on joskus lähtenyt kaupungille taksilla, kun ei ole löytynyt bussirahaa kotoa...