Nainen hämärästä

Olen palaamassa kaupungin laidalta keskustaan. Katuvalot valaisevat vain nimeksi teollisuushalleilla koristeltua peltomaisemaa. Äkkiä valokiilassa erottuu ihminen, joka huitoo pysähtymään. En usein pysähdy käsipystyihin, en varsinkaan keskellä yötä tyhjällä teollisuusalueella, mutta nyt joku käskee lyömään jarrut lukkoon.

Hämärästä nousee kyytiin nainen, noin minun ikäiseni, pieni ja hento.

Asiakas: "Veisitkö minut Messukylään? Normaalisti kävelen tämän matkan, mutta nyt eivät jalat tahdo kantaa."
Minä: "Tottakai."

Lähden ajamaan hiljakseen, naisesta huokuu suru ja halu puhua.

A: "Mies löi... Parisuhde on sitten ohi. "
M: "Oletko kunnossa? Pitääkö sinut käyttää jossain?"
A: "Ei, olen ihan ok, sain verenvuodon loppumaan. Voi luoja..."

Nainen alkaa itkeä. Olen hiljaa, en osaa sanoa mitään. Asiakas havahtuu hetkeksi.

A: "Minulla on vain kymmenen euroa, joten en ehkä voi mennä perille asti. Voit jättää minut aiemmin kyydistä."
M: "Vien sinut perille, maksoi se sitten yli tai alle kymmenen euroa..."

Nainen kiittää ja purskahtaa taas itkuun. Ajan perille osoitteeseen. Ehkä ystävän, siskon tai vanhempien luo. Veloitan lupaamani kympin. Auton sisävalon ollessa päällä nainen kääntää toisen puolen kasvoistaan minua kohti.

A: "Onko pahan näköinen? Turvoksissa?"

Suupieli on halki, verta on varmasti tullut hetken aikaa paljon. Alahuuli on turvonnut moninkertaiseksi.

M: "Kyllä tuon huomaa..."

Nainen huokaa ja puristaa päätään, nousee autosta.

A: "Kiitos paljon ja mukavaa loppuiltaa sinulle."

Vastaan vain "Kiitos". Sana "samoin" jää kurkkuun kiinni.