maanantaina, helmikuuta 12, 2007

Naistaksikyborgi

Yksi sarjassamme "Hitto, mitä tuohonkin nyt TAAS kerran vastaan?" -kysymyksiä on: "Onko taksikuskin työ kivaa?" Yleensä vastaan jotakin erittäin diplomaattista ja neutraalia tyyliin: "Eiköhän joka työssä ole ne hyvät ja huonot päivänsä." Noin on vähän pakko vastata. Harva tässä työssä on unelma-ammatissaan, eikä asiakkaalle todellakaan sanota edes huonona päivänä, että vittu kun vituttaa. Asiakas nimittäin käsittää sen niin, että minua vituttaa kuskata juuri häntä.

Tässä työssä oppii todella olemaan persoonaton, hajuton, mauton - ehkä jopa puoliksi näkymätön. Asiakasta kun voi ärsyttää se kun puhut/olet hiljaa, ajat hiljaa/kovaa, olet kaunis/ruma, radio on päällä/pois päältä, olet olemassa/olet muissa maailmoissa...

Ehkä jonakin päivänä olen niin pro, että sulaudun totaalisesti penkin verhoiluun.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Sama tulee vastaan varmaan kaikilla palvelualoilla. Joskus on ollut meillä töissä puhetta, että kaikenmaailman "älä osta mitään"-päivien joukkoon mahtuisi aivan hyvin "ei asiakaspalvelua"-päivä. Silloin saisi sanoa ihan suoraan mitä huvittaa, antaa samalla mitalla takaisin ja heittää sen kivettyneen palveluhymyn hitolle.
-Brandon-

Anonyymi kirjoitti...

Tampereen taksikurssin infosta terveisiä! Meitä oli siellä noin 80! Kurssin alkua odotelessa on mukavaa lueskella näitä muuteenkin suosittuja taksiblogeja.

ninna_a kirjoitti...

Ajan myötä palvelualalla oppii sulkemaan korvansa. Melko hyvin. Ja myöntelemään. Joskus sekin on tietysti väärin.

Obeesia kirjoitti...

Me maalaiset ilmeisesti suhtaudumme taksikuskeihin toisella tavalla kuin Mansessa.

Minusta oli ainakin takavuosina mukavaa saada kyyti taksimieheltä, joka pohti maailman tilaa joka reissulla. Kyydit olivat yleensä n. 45 minuutin mittaisia, joten ehdimme käsitellä sekä idän että lännen asiat.

nainen ratissa kirjoitti...

Terveisiä vaan Tampereen taksikurssille! Pitäkää kouluttajat ojennuksessa ja tehkää tiukkoja kysymyksiä! ;-)

Anonyymi kirjoitti...

Ihan hyvä vastaus. Taksikuskiltakin kuitenkin odottaa jotain tilannetajua ja -herkkyyttä, viime kesänä mieheni joutui roudaamaan minut ja pahasti migreenisen pollani taksilla sairaalaan ja pyysi kuskia sulkemaan radion, kun en kestänyt kovia (tai oikeastaan mitään) ääniä. Kuski teki työtä käskettyä, mutta päätti aloittaa kovaäänisen yksinpuhelun ralliautoista. Kumpaakaan meistä ei voinut vähempää kiinnostaa ja mies yritti monta kertaa pyytää ukkoa tukkimaan ystävällisesti turpansa, kun minä vain itkin tuskissani, mutta "tuttavallinen rupattelu" vain jatkui. No niin, eiväthän taksit ole mitään ambulansseja eikä tämä oikeastaan liittynyt aiheeseen, pullahtipa jostain mieleen, varmaan tuosta "onko radio päällä vai ei"-kommentista. Kiitos hauskasta blogista!