Edellisen postauksen kommenteissa puhuttiin (tosin puoliksi tsoukilla) mahdollisuudesta, että häpeäisin olla taksikuski. Siitä ei tietenkään ollut kyse, kun puhuin tiettyjen ihmisten suhtautumisesta tähän ammattiin.
Syitä, miksi tähän hommaan aikoinaan lähdin:
- Halusin nähdä, pystynkö tähän. Pystyn.
- Minua on joskus arvosteltu vuorovaikutustaidoistani ihmisten kanssa. Halusin nähdä, pärjäänkö ihmisten kanssa äärimmäisissä tilanteissa. Pärjään.
- Olin utelias näkemään, mitä tämä työ on.
- Koska halusin.
Ihan odotusten mukaan kaikki ei ole tietenkään mennyt. Jotkut asiat, joiden luulin olevan vaikeita, olivatkin helppoja. Ja päinvastoin. Entä mitä olen oppinut? Taksikurssilla eräs kouluttaja tiivisti kaiken yhteen lauseeseen: "Pitää olla nöyrä, mutta ei nöyristelevä." Olen oppinut olemaan nöyrä tietyissä tilanteissa ja tiukka, kun on sen aika. En siis todellakaan häpeä tätä työtä. Missään muualla en varmasti olisi oppinut ihmisistä niin paljoa vuodessa kuin tässä työssä.
Koskaan ei tietenkään olla valmiita. Viimeksi eilen sain kuulla, etten sovi tähän ammattiin. Katsoin asiakasta kuulemma "pahasti". Mitäpä siihen on lisäämistä.
1 kommentti:
Hyvästi :)?
Lähetä kommentti